Harvemmin on suomennus lokeroinut sarjaa yhtä väärin kuin The Big Bang Theoryn kohdalla. Rillit huurussa kalskahtaa kaupallisten kanavien iltapäivään pudotetuilta valmiiksi nauretulta täytesarjalta, jossa on esimerkiksi pizzapaikkoja, tyttöjä ja kundeja. Ja huonoja vitsejä.
Tässä välissä on syytä myöntää, että The Big Bang Theorykin on valmiiksi naurettu ja luottaa alle kolmikymppisten aikuisten välisiin jännitteisiin huumoria rakentaessaan. Ero tuleekin siitä, että fiksusti vitsejä pudotteleva sarja rakentaa sketsinsä loppuun asti. Eivätkä vitsit ole huonoja, jos jopa fysiikan laitoksesta tulee hauska paikka.
Sarja alkaa siitä, kun seksikäs blondi Penny muuttaa nörttien naapuriin ja pistää älykkönelikon koville. Huumorin keskipisteinä vuorottelevat tutusti sukupuolten väliset erot, ylikorostetut nörttistereotypiat ja yllättävämmin sisäänpäinkääntynyt tiedepiirihuumori – sitcomissa vähemmän käytetty genre.
Vaikka sarjan ”fyysisesti pätevä” tiedemiesnelikko ei lopulta poikkea paljoa amerikkalaisen komediaperinteen tahallaan ylilyödystä ja sketsejä konekiväärin lailla sylkevästä linjasta, on nelikossa jotain yllättävän sympaattista. Päähenkilö Leonard on se, joka on lähimpänä normaaliutta ja siksi naapuritulokas pistää Leonardin pään pahiten sekaisin. Tämä normaalius tekee Leonardista toisaalta hahmoista tylsimmän, mutta myös sen ”kiltin kaverin”, jolle yleisö soisi rakkauden. Rossille Jennifer haussa – kuten 90-luvulla olisi muotoiltu.
Juuri Leonardin ja Pennyn osalta sarja onkin eniten velkaa Frendeille ja muille esi-isilleen. Sen sijaan tahallaan ärsyttävän pakkomielteiseksi osoittautuvan Sheldonin nerouden sarja rakentaa itsenäisimmin. Pikkutarkka ja elämänsä turhan tarkasti lokeroinut ja kieltämättä (edelleen tahallisen) ärsyttävästi puhelevaa luuviulua on kiittäminen monesta sarjan huippuhetkestä.
Mieshahmot täydentävät toisiaan. Kaikkia heitä yhdistää ujous ja erilaisuus, toisaalta oman älykkyyden korostaminen korjaustarkoituksessa yksinäisyyttä vastaan. Silti juuri kolmostähti Howard saa vastuulleen kaikki sovinistisuudet ja liian isot kuvitelmat itsestä – pukukoppien ja saunailtojen machojen lausumat jutut muuttuvat ratkiriemukkaaksi huumoriksi, kun umpinörtti Howard sanoo ne aina väärään aikaan, väärällä äänenpainolla ja muutenkin maksimaalisen väärästi. Howardin ymmärtää tästä syystä saavan eniten vihamiehiä ja etenkin -naisia (Hox. huomatkaa kuinka oleellinen yhdysviiva lauseessa on!). Hieman naismaisen Sheldonin ottaessa oletettavasti inhomittarin hopeatilan.
Sympaattisimman, mutta myös oikeastaan vasta viidenneksi keskeisimmäksi hahmoksi jäävän, Raj’n kohdalla mennään metsään jenkkiläisen lähes rasistiselta tuntuvan vieraan kulttuurin aiheuttaman huumorin osalta. Tätä paikkaa oivasti miehen kyvyttömyys sanoa selvänä sanaakaan yhdellekään naiselle. Jokainen joskus ratkaisevat sanat hukannut ymmärtänee hahmon tuskan.
Johtuen sarjan lähtökohtaisesti miehisestä näkökulmasta – ainakin ykköskaudella – tarjoilijaksi päätynyt Penny jää lähinnä silmäniloksi ja toisaalta siksi sympaattiseksi naiseksi, johon on symboloitu näyttelijäalan epävarmuutta ja nörttien unelmia. On hyvin oletettavaa, että sittemmin jatkokausia kasapäin saaneen sarjan myöhemmillä kausilla juuri Pennyn hahmoon keskitytään enemmän. Samoin Sheldonin yksinäisyys (ja tajuamattomuus yksinäisyyttä kohtaan) saanee omat ihmelääkkeensä. Puitteet – Sheldonin piinaava lapsekkuus, Raj’n ujous, Howardin limaisuus ja Leonardin porukan yhdistävä kiltteys – ovat ykköskauden myötä kunnossa, joten sille on hyvä rakentaa enemmänkin kuin 17 parikymmentäminuuttisen verran laatuhuumoria.
