Nelli (Tola) on nk. kermaperse, isin ja äidin lempilapsi, jonka koulutie näyttää johtavan suoraan lääkikseen ja poikaystäväkin on se sama kiva tyyppi, jonka vanhemmat ovat hyväksyneet. Sitten eräänä päivänä Nelli alkaa haluta oikeaksi R’n’B-starbaksi, sillä onhan hän laulanut kuorossa ja vaikka mitä. Levytyssopimusta vain on vaikeampi saada, ellei tähtikandidaatilla ole edes demoa tarjota. Onnekkaan sattuman kautta Nelli törmää räppiä töikseen rustaavaan Suneen (Vauramo) ja keikistelee tämän hiljaisen jörrin avukseen. Sune auttaa Nelliä tekemään demon, mutta ei tietenkään maksutta. Maksupuoleen liittyy Sunen ja hänen kaveriensa (Milonoff & Saartamo) lyömä veto, jonka hävitessään Sune saisi vissisti kuulla homottelua lopun ikäänsä.
Pekko Pesonen on kirjoittanut perin juurin perinteisen stoorin rakastumisesta ja tähdeksi tulemisen vaikeudesta. Elokuvan dialogi on kuitenkin melko notkeaa (kiitos taiten käytetyn improvisoinnin) ja näyttelijät sen verran karismaattisia, että sen Romeo ja Julia-osuudet ja tähtitehtailun pintapuolisen käsittelyn voi antaa anteeksi.
TSOT:n soundtrack on yhdellä sanalla sanoen räpikäs. Jukka Immosen ja monen muun nimekkään musiikkipuolen ihmisen sävellystyö on miellyttävää kuunnella myös toisenlaisesta musiikista (ts. ooppera, operetit ja muu “hauska”) kiinnostuneen mielestä.
Vaikuttaa siltä, että siinä missä suomiräppi on parantunut vuosien kuluessa, on myös elokuvakerronta saanut uudenlaista rentoutta. Dome Karukoskelle tämä on esikoispitkä ja opiskelurupeamansa päätöstyö. Tiettävästi Dome räppää itsekin, kuten tämän elokuvansa päähenkilöt, ja mikäli mies onnistuu siinä läheskään yhtä hyvin kuin ohjaamisessa, häntä voisi luonnehtia peräti näppäräksi. Ainakin tällaisen keveämmän leffan tekeminen häneltä näyttää sujuvan. Muunlaista tuotantoa nähtäneen toiste.
Palatakseni elokuvan näyttelijöihin, he tosiaan tihkuvat karismaa. Pamela Tola on Nellinä suorastaan säkenöivä. Ei ole ollenkaan ihme, että tällä neitokaisella on vientiä produktiosta toiseen. Täydellinen hän ei suinkaan ole, mutta pieni rosoisuus on oikeastaan ihan persoonallista. Persoonallisuutta löytyy myös Samuli Vauramosta, joka esittää perisuomalaista jurottajaa kuin olisi sellainen siviilissäkin. Luultavasti miehestä löytyy myös muita puolia. Toivottavasti hän pääsee niitä myös näyttämään. Ainakin Vauramo on tarpeeksi hot saadakseen suurehkon lauman teinityttöjä hihkumaan innosta. (Joka tapauksessa allekirjoittaneen olisi tehnyt mieli, mutta korrektius tietysti ennen kaikkea…)
Sivuosanäyttelijät suoriutuvat tehtävistään epätasaisemmin, mutta elokuvasta välittyvä hyvä tekemisen fiilis pelastaa paljon. Erityismaininnan saa tällä erää Mikko Kouki, jonka esittämä levy-yhtiöpamppu on niin hillittömän inha tyyppi, että on suorastaan ihme miten mies onnistuu pitämään roolinsa noinkin realistisen oloisena.
Yhteenvetona voisi TSOT:ia kutsua pirteäksi vaihtoehdoksi. Jotakin leffan hyvyydestä kertoo sekin, että yleensä melko nirsona kuluttajana tunnettu allekirjoittanutkin aikoo sännätä ostamaan sen DVD:n, kunhan se saapuu kauppojen hyllyille.
