Screamit, nuo slasher-elokuvien tukipilarit Halloweenien, Fridayten ja Elm Streettien joukossa. Teinikauhuilut, joiden periaate on parodioida kauhuelokuvien kliseitä ja turhaan toistettuja ominaisuuksia. Tämän varsin mielenkiintoisen idean takana on ollut Kevin Williamson ja ohjauksesta on vastannut kauhuveteraani Wes Craven. Screamit myös toivat ihmisten tietoisuuteen paljon erikoisemman murhaajan, jonka päällinen olemus vain tuo ainoastaan mieleen turhan usein tavatut kasvottomat sarjamurhaajat. Tämä on Kummitusnaama, Ghost Face, tai miksi ikinä haluatkaan kutsua sitä, ja tämän ominaisuus on, että hän voi olla kuka vain. Lisäksi murhaajakin on uskottava haavoittavuudellaan ja raivoikkailla hyökkäyksillään. Kevin, nostan hattua ideallesi!
Oletettavaa tietenkin oli, että Scream oli menestys, vaikka toinen osapuoli arvostelijoista saattoi kritisoida elokuvaa hirmuisista kliseistä, kenties ymmärtämättä, että humoristista arvoa tuodakseen niitä viljeltiin tahallisesti. Ja niin kävi, että Scream sai seurakseen kaksi jatko-osaa, jotka olivat tavallaan nerokkaita, mutta silti hirveän heikkoja vältyäkseen ensimmäisen osan valtavalta varjolta. Sitten tulikin hiljaista. Vuoden 2000 jälkeen ei nähty enempää Screameja, huhuttiin kylläkin seuraavasta jatko-osasta. Saatiin odottaa seuraava vuosikymmennen, sitten se tapahtui. Scream- ja slasher-fanit, iloitkaa! Yksitoista vuotta kärsivällistä odotusta, ja se palkitaan neljännellä Screamilla. Vai palkitaanko? Ellet ole ehtinyt scrollata pisteytyksiin, voit nauttia lukemisesta. Muuten älä vaivaudu.
Okeiih… aloittakaamme sitten itse elokuvan juonesta (jos et sitten ole tutustunut vielä varsinaiseen elokuvasarjaan, älä lue, sillä mukana spoilausta aiemmista osista!):
Sidney Prescott on nuori tyttö, joka on kärsinyt paljon, mutta silti ihmeen kaupalla yhäkin hengissä Kummitusnaaman hyökkäyksiltä, jotka motiiveilta ovat tavalla tai toisella liittyneet läheisiin ihmisiin, sekä yleisesti hänen surmattuun äitiinsä. Nyt hän on viimeinkin palannut lapsuudenkaupunkiinsa Woodsboroon, jossa hänen ensimmäiset koettelemuksensa käynnistyivät. Myös seriffiksi ylennetty Dewey Riley ja ex-toimittaja Gale Weathers ovat paikan päällä, kolmikon saadessa selville, että murhat ovat jälleen alkaneet Sidneyn ilmestyttyä. Kuka nyt on Kummitusnaaman maskin takana? Mikä on murhaajan motiivi Sidneyn vainoamiselle? Miten paljon kauhuelokuvan sääntöjä on muutettu?
Kysymyksiä ja kysymyksiä. Niihin en vastaa, sillä spoilaukseni koski vain pientä pätkää aiemmin tapahtuneesta. Sen sijaan aion vastata, mikä on mielipiteeni sarjan uutukaisesta.
Ensiksikin nyt on kehuttava käsikirjoitusta, joka on entistä nerokkaampi idealtaan, melkein ensimmäisen osan veroinen. Monet kirjoitetuista roolihahmoista ovat kumminkin tylsiä (yllätys, eikö?), eikä niitä pahemmin jää miettimään, vaikkakin osa sivuhahmoista loistaa huumorin nostamisella. Loppu leffasta jäi keskinkertaiseksi. Se jäi hienosti toteutetuksi, mutta murhaajan motiivi jäi vähän kaivelemaan, sillä odotin ehkä hieman enemmän. Luulen, että siinäkin asiassa olisi pystytty parempaan. Toinen kehu tulee ohjauksesta. Tottakai on päivän selvää, että Wes Craven osaisi hommansa. Tunnelma on saatu kohdilleen. Tämä tuntuu hyvinkin tutulta ja turvalliselta, tämän tuntee vieläkin Scream-leffaksi oikean synkkyyden ja värimaailman ollessa mukana.
Näyttelijöistä voi sanoa päällisin puolin paljonkin hyvää. Sidneyta esittävä Neve Campbell on kehittynyt huomattavasti, jos vertaa edellisiin osiin, joissa hän ehkä hieman ärsytti stereotyyppisyydellään, joita voi huomata paljon 90-luvun lopun ja 2000-luvun kauhuelokuvien naissankareista. Eli Campbell suoriutuu, mutta jotenkin hänen roolihahmonsa tuntui jäävän aavistuksen verran pienempään osaan, mikäli lähtee vertamaan Sidneyn serkkuun Jill Robertsiin, jota tulkitsee Emma Roberts. Ei tämäkään huonosti näyttele, mutta jää vain hieman keskinkertaisen yläpuolelle. Ja tottakai kahta muuta pääroolia, Deweyta ja Galea, näyttelevät tutut David Arquette ja Courteney Cox. Ja taso on samanlaista kuin aiemmissa osissa: hyvää, mutta ei mitään sen erikoisempaa.
Sitten voimmekin siirtyä yhteenvetoon: yllättävän hyvä jatko-osa, melkein ensimmäisen veroinen, ja mukana on oikealla määrällä synkkyyttä ja huumoria (jos leffan alku ei aiheuta nauruntyrskähdyksiä, niin sitten ei mikään). Elokuvalla on omat pienet sudenkuoppansa, mikä nyt ei ollut yhtään yllätys, mutta ihme kyllä tämä vastasi positiivisia odotuksiani, myös hieman enemmän kuin olisinkaan odottanut. Näyttelijät osaavat hommansa ja ohjaaja käsikirjoittajansa kera hallitsevat yhäkin yhden aikamme hienoimman (oma mielipiteeni) slasher-sarjan tuomista meidän keskuuteemme uusimman osan muodossa. Eipä siinä muuta, suosittelen monelle, etenkin teineille, jotka haluavat nähdä taas jotain, joka pesee paskat Tiedän mitä tein viime kesänä-, Urban Legends– ja Final Destination-elokuvat romukoppaan.
“What’s your favorite scary movie?”