Ignition taitanee olla enklantia ja tarkoittaa suomennettuna sytytystä tai raketin lähtölaukausta. Tässä tapauksessa Iginition tarkoittanee kuitenkin yllättävän viihdyttävästi räjähtävää kliseepommia.
Ignition saa kyseenalaisen kunnian päästä edustamaan elokuvia, jonka joka ainoa käänne tuli ennustettua ennalta täysin oikein. Näinpä voisi olettaa, että salaliittojen verkoissa rämpivä toimintapläjäys olisi silkkaa ureaa. Vaan näin ei onneksi ole, sangen heppoisista osatekijöistä on koottu jopa keskiverron yläpuolelle kurkottava leffa. Nostan hattua.
Kanadalaisen halpisleffoihin erikoistuneen Yves Simoneaun ohjaama lauantai-illan aivojen lepuutushetkeen selvästi suunnattu tekele esittelee katsojilleen armeijan ex-kopterisankari Conorin (Bill Pullman), joka vuoroin haikailee avioerossa menetetyn tyttärensä perään ja vuoroin lätkii ex-työnantajiaan kuonoon. Kunnon menoa siis, eikä yksikään kovan jätkän tuntomerkki taida siinä alkoholismin tai nyrkinpuristelun keskellä unohtua. Toinen päästara onkin sitten mieluusti turvakameroiden edessä riisuutuva fiksu ja kaikin puolin ihastuttava nainen. Ja onhan se selvää, että tuo Lena Olinin näköinen lakinainen ihastuu korviaan myöten henkivartijakseen palkattuun Conoriin. Vielä selvempää on, että joka ainoa pahiksen näköinen jätkä haluaa naikkosen hengiltä.
Ohjaaja Lasse Halströmin vaimona tunnettu Lena Olin ei ole pelkästään kaunis, vaan myös hoitaa hommansa kunnialla – jopa tällaisessa kliseisiinsä kompuroivassa rymistelyssä. Vetomies eli Pullmannin Phill kovistelee hieman ylinäytellen oman tuttuun tyyliinsä, mutta eipä sekään pääse haittaamaan liikaa. Pahisosastolta löytyy mm. Arnold Schwarzeneggerin virallisena stunttimies eli Peter Kent kivestä veistettyine kasvoineen.
Jos on pääsankari Conorin elämässä liikaa exiä, niin vähintään yhtä paljon on kässärissä X-filesin mieleen tuovaa salajuonittelua. Armeijan harmaissa kulkee toinen toistaan ilkeämpiä maailmanvalloituksen haikailijoita. Ennen pahoja sanoja täytyy kuitenkin muistaa, että käsikirjoituksesta vastaa William Davies eli yksi Rowan Atkinsonin hermoromahdukseen ajaneista huumorintajuttomista Johnny English -käsikirjoittajista…
Pari kertaa Ignition erehtyy vetäisemään ennakoidut käänteensä tyhjän päältä ja jättää tarinointiin niin isoja aukkoja, että jopa jättiläismäinen Peter Kent mahtuisi kulkemaan niiden läpi. Mutta eipä sekään mitään. Olinin ja Pullmanin pulmanratkaisua ja säntäilyä katselee ihan mielellään, kunhan ei lähde aivoittelemaan siinä samalla mitään suurempia odotuksia juonelle. Höpsön viihdyttävä leffa. Varoituksen sananen kuitenkin niille, jotka eivät diggaa toiminnan väliin ihanaisesti laskelmoiduista ja tunnelmamusalla korostetuista suutelointikohtauksista tai Bond-pahiksiakin typerimmistä vihollisista.
