Cabin in the Woods on äärettömän hankala elokuva arvostella ja suositella. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että leffa olisi epäonnistunut – päinvastoin: kyseessä on pitelemättömän kekseliäs kiertue kauhuelokuvien konventioihin, joita ei enää takuulla tule tämän leffan jälkeen katsoneeksi uudestaan vanhalla tavalla. Toisaalta tämän mestarillisen leffan yllätyksellisyys on myös sen suurin valttikortti. Mitä vähemmän katsoja elokuvasta etukäteen tietää, sen parempi. Suositukseni onkin, että jos kuulet leffasta ensimmäistä kertaa vasta nyt tätä tekstiä lukiessasi, kannattaa sulkea selain, ottaa riski ja suunnata lähimpään kinoon. Jos tämä ei riitä vakuuttaviksi perusteluiksi, jatka eteenpäin omalla vastuulla. Vältän parhaani mukaan spoilerit, mutta joitain leffan teemoja on hankala käsitellä ilman, että katsojalle saattaa muodostua käsityksiä vihjeistä, joita leffan aikana voi bongailla. Toisaalta tämän tekstin aikana en juuri ole aikeissa suunnata juonellisesti teatteritrailerin paljastamaa pidemmälle.
Leffassa on, kuten leffan mainoslausekin huomauttaa, tuhansia kertoja sovellettu alku, jonka sisällön voi päätellä jo rainan nimestäkin. Viisi teiniä, joita näyttelevät kolmikymppiset, suuntaavat sivistyksen rajamaille viettämään riehakasta mökkiviikonloppua. Matkassa ovat urheilullinen alfauros Curt (Chris Hemsworth), lukutoukka Holden (Jesse Williams), kiltti tyttö Dana (Kristen Connolly), seksinnälkäinen blondi Jules (Anna Hutchinson) ja nokkeluuksia laukova kyyninen pilvenpolttelija Marty (Fran Kranz). Jokin pysäyttämätön alkaa listiä nuoria yksi kerrallaan, saalistetut sekoilevat ja veri lentää. Vaan samaan aikaan taustalla jokin taho ohjailee sinänsä fiksun oloisia nuoria läpi kliseisen teinislahserin peruskuvioiden. Tästä alkaa leffan omaperäinen ideajuoksentelu, joka loppuu vasta tekijälistan alkaessa pyöriä leffan päätteeksi.
Viisitoista vuotta sitten käsikirjoittaja Joss Whedon keksi heittää perinteisten kauhuelokuvien roolituksen päälaelleen menestyksellisesti Buffy vampyyrintappajassa, jossa hän myös sitoi päähenkilöiden kohtaamat hirviöt heidän arkielämässään kohtaamiin kasvukamppailuihin. Cabin in the Woods jatkaa kauhukliseiden ja -tropejen ansiokasta kääntelyä, mutta tarpoo ylpeästi uusia polkuja kohti kartoittamattomia maita. Leffa on nokkelaakin nokkelampi tuulahdus tasapaksuun teinikauhuiluun, ja matkalla otetaan kirjaimellisesti katsaus kauhuelokuvien kulisseihin. Jo leffan Rubikin kuutiosta muistuttava juliste, joka kuuluu parhaisiin näkemiin kauhupostereihin, julistaa kyydissä olevan yllättäviä käänteitä. Pelkästään markkinointikampanjan näyttämät yllätykset ovat vasta alkusoittoa sille, mitä on tulossa. Mitä sitten leffalla on varastossaan? Teemallisesti ilmaistuna Cabin in the Woods tarjoaa taustatarinan kaikille (!) tunnetuille kauhutarinoille, ravistelee niiden käyttömahdollisuuksiin uuden näkökulman, ja siinä ohessa tarjoaa halveksivan vilkaisun niille henkilöille – sekä elokuvantekijöille että katsojille – jotka eivät uskalla matkata näille tuoreille poluille vaan kulkevat ennemmin kaavamaisuuksien teillä.
Siinä vaiheessa, kun keskiverto tasapaksu teinien murhasarja olisi loppumassa, päättää Cabin in the Woods vasta todella aloittaa kolmannen näytöksensä. Sen aikana kynätaituri Whedon ja ohjaaja Drew Goddard poistavat tieltään kaikki mahdolliset esteet, jotka voisivat elokuvantekijää hillitä. Leffa tarjoaa oudoille tapahtumille mielettömän taustatarinan, joka hipoo naurettavan megalomaanisuuden rajoja. Selitys kuitenkin toimii, sillä sitä taustoitetaan katsojalle pikkuhiljaa leffan alusta alkaen, ja lopullisen salaisuuden paljastuessa katsojalla on jo huomattavan paljon muutakin pureskeltavaa. Tämä monisäikeinen taustatarina on nimittäin uskomattoman oivaltava, pitelemättömän vauhdikas ja täysin kontrolloimaton viittausviidakko, jossa suunnistaessa tarjotaan mahdollinen syntyselitys ihmiskuntaa vainoaville kauhutarinoille, mukaan lukien tietyille elokuvaklassikoille. Kaikki tarinat olisivat ikään kuin variaatioita kaavasta, jotka ovat kotoisin yhdestä lähteestä, ja kuin rikkinäisessä puhelimessa hieman muokkautuneet matkalla meidän sydämiimme. Kyse on pienistä viittauksista, joita bongaillessa ja tulkitessa kauhufaneilla pitäisi olla hauskaa.
Ikävä kyllä leffan omaperäisyys tarkoittaa myös ongelmaa niille kaavoihin kangistuneille katsojille, jotka mieluummin tilaisivat tälläkin kertaa sen kinkkupizzan. He eivät muutoksia tuttuun ja turvalliseen halua. Näkökulmasta riippuen Cabin in the Woodsia voisikin kutsua joko anteeksi pyytelemättömäksi tai ylimieliseksi, sillä leffa kommentoi myös tätä katsojaryhmää. Mökin tapahtumia kontrolloivat henkilöt – mukana mahdollisesti Whedonin ja Goddardin omakuvat – ovat kyllästyneet tapahtumien toteuttamisen kaavamaisuuteen, muutostenpelkoon ja kauhugenren potentiaalisesta kirjosta huolimatta sen trendihakuisen epäomanperäisyyteen. Opiskelijanuorukaisia kuolemaan saattelevat henkilöt saattavat olla todellisia ammattilaisia toimissaan, mutta lisäksi he palvelevat perin byrokraattiselta toimistohelvetiltä vaikuttavaa instanssia, joka ei katso hyvällä muutoksia ohjelmistossa. Niinpä he ovat mökin nuorten tapaan näennäisen vapauden vankeja elokuvayleisöksi tulkittavan tahon armoilla.
Cabin in the Woods siis haluaa vaihtelua (kauhu)elokuviin, eikä tällaisessa virkistävien ideoiden toivomisessa suinkaan ole varsinaisesti ongelmaa – se vain tekee leffasta hankalan suositella. Hardcore-kauhufanit ja leffanörtit ihastunevat Cabin in the Woodsiin ensinäkemältä, onhan kyseessä metanarratiivi kauhu- ja ylipäänsä elokuvakäytänteistä. Toisaalta nimenomaan liukuhihnakauhua tasaisella syötöllä kuluttavat saattanevat tympääntyä elokuvaan, joka ei ole järin pelottava ja jonka viimeinen kolmannes riistäytyy täysin irti mistään heidän aiemmin kokemastaan. Sen sijaan kaikki kauhuelokuvien kaavoihin kangistumiseen kyllästyneet saattavat yllättyä positiivisesti löytämällä leffan parista jotain oivallista, jopa puhuttelevaa.
Elokuvan monipuolinen rönsyily tekee leffasta toki hauskaa katseltavaa, mutta toisaalta se myös asettaa haasteita juonellisesti. Täysin villiksi heittäytyvä loppunäytös avaa liudan juoniaukkoja, joita peitellään ohimennen puolivillaisesti, ja samalla jää auki nippu epäselviä asioita, joiden mahdollisia selityksiä vain korkeintaan vihjataan. Lisäksi lopun omaksuminen vaatinee katsojalta ainakin jonkinasteista kyynistä maailmankatsomusta. Nämä tekijät muodostavat leffan merkittävimmän ongelman, jota ei toisaalta välttämättä laita merkille, sillä katsoja saattaa hyvinkin olla liian kiireinen virnistellessään iloisen leveästi. Pieni onnahtelu on nimittäin vain sivuoire sille, että Cabin in the Woods yrittää tehdä jotain mittavasti erilaista, ja siinä tämä kauhuleffa onnistuu erinomaisesti.
Kaikesta tästä soutamisesta ja huopaamisesta huolimatta ei kannata omaksua kuvaa, etteikö leffa olisi huono. Se on aina satsaamisen arvoisen Whedonin kynästä lähtenyt triumfi, joka jää katsojan mieleen. Cabin in the Woods on hurja, hauska, kekseliäs, innovatiivinen ja ennen kaikkea erilainen hurmehurjastelu, josta ei käänteitä ja villejä ideoita puutu. Tämä yllätyksellisyyden varaan rakentuva leffa on yksi vuoden 2012 tähtihetkistä. Vaikka vuosi todella päättyisi maailmanloppuun, ei se enää tuntuisi järin pahalta.
