Sandokan on sankarihahmo, jonka seikkailuja luultavasti katsoisi yhtä mieluusti kuin Robin Hoodin tai Zorronkin elämästä kertovaa leffaa – olettaen, että se leffa olisi käsikirjoitustaan myöten priimaviihdettä. Tähän päivään mennessä Sandokanista mielenkiintoisimman tulkinnan lienevät tehneen he, jotka värkkäsivät aiheesta piirrossarjan lapsille. Tämä leffa on aivan eri maata.
(Osittain) italialaisen merirosvoseikkailun pääosassa keikkuu italiaa puhuvaksi dubattu Steve Reeves, jonka mukavasti muskelista ja ruskettunutta Sandokania pukee jopa turbaani. Tämä hyväsydäminen merirosvo kuuluu alun perin prinsessa Hadan (Sassard) tuttaviin. Viehkeä prinsessa on joutunut kokemaan kovia maansa vallankaappauksen yhteydessä. Siksipä ei hänellä pelaa muisti, eikä enää paljon mikään muukaan. Lähes zombina hortoileva kaunotar tarvitsee siis kipeästi apua. Kun mahtava Sandokan ”yllättäen” osuu jälleen hänen tielleen, voi muitakin ihmeitä toivoa tapahtuviksi. Ehkäpä prinsessa paranee, ehkäpä hänen kotimaansa, Sarawak, vapautetaan lordi Brookin (Anchóriz) kourasta ja Sandokanin lainsuojattomuudesta tulee historiaa? Ehkäpä…
Pääosin I Pirati della Malesiassa ei ole mitään vikaa. Se on suurta aivotoimintaa vaatimatonta toimintaviihdettä, jossa salskeat sankarit kohtaavat peruskierot pahikset ja kalisuttelevat sitten miekkoja ja/tai ammuskelevat tussareilla toisiaan. Tässä on myös leffan ongelma. Se ei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä, ei mitään, mikä tekisi siitä ikimuistettavan klassikon. Ei edes hilpeitä onelinereita. Sitä paitsi, kun rainan pääosassa on sellainen näyttelijänä hukan puolivillaiseksi jäävä lihaskimppu kuin Steve Reeves, ei hänestä ole ainakaan keskinkertaisen käsikirjoituksen kanssa paljoa iloa. Osaavampi näyttelijä olisi voinut saada tekstistä esiin jopa sellaisia värejä, joita ei edes sen kirjoittaja olisi osannut kuvitella.
Jacqueline Sassard on Reevesin lailla yhtä avuton, mutta hänen asemansa on muutenkin hankalampi. Jos hahmon odotetaan olevan nätti kuin kukkanen ja yhtä passiivinen, ei siinä näyttelijättärellä oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä niin. Kokonaisuuden suhteen voisi sanoa, että ohjaaja Lenziltä ei ole oikein lentänyt tällä erää. Meri on sininen, jalokivet isoja ja laivat jänniä taistelupaikkoja, mutta mikään ei oikeastaan tunnu miltään. Hassua sinänsä, sillä ohjaaja on selvästikin pyrkinyt kohti Errol Flynn -elokuvien henkeä. Jopa huonoimmassa Flynn-rainassa henki pihisee silti kovemmin kuin tässä.
