2000-luvun ensimmäinen Vaaleanpunainen pantteri ei ole varsinainen uudelleenfilmatisointi. Beatman Begins -rainan tapaisesti se kertookin päähenkilönsä ensiaskelista isojen juttujen parissa. Jipii, sitten päästäänkin aikaan ennen Jacques Clouseaun ”suuruuden päiviä”? Jotta kaikki olisi jo valmiiksi tylsää, leffa ei tietenkään sijoitu groovylle 1960-luvulle, vaan nykypäivään.
Filkan alku on mölyisä. Jalkapallomatsi etenee kohti suurta huippuaan, rikas äijä (Statham) kävelee keskelle kenttää, kosii laulajatartähti Xaniaa (Knowles) ja tuupertuu äkkiä nurmimatolle. Kaikessa melskeessä äveriäältä äijältä katoaa sormus, jonka kruununa on elokuvan nimikkotimantti. Kuka riisti miehen hengen ja missä on arvokivi? Siinä mysteeri, jonka poliisipamppu Dreyfus (Kline) sysää yllättäen alaisistaan sille kaikkein kömpelöimmälle ja hömelöimmälle: Jacques Clouseaulle (Martin). Clouseaun tehtävä on oikeastaan harhauttaa jutun pääsyyllistä, jotta Dreyfus onnistuisi omissa tutkimuksissaan loistavasti. Törppö Clouseau ei tietenkään tiedä asiasta mitään itse, paneutuu keissin tutkintaan kunnolla ja on tehdä lopulta enemmän vahinkoa kuin oli tarkoitus.
Elokuvan tarina ei ole kaksinen. Steve Martin, joka vähän vakavampien rustailujen ohessa näemmä jaksaa yhä palata aivottoman komedian pariin, on naputellut itsekin tämän leffan käsikirjoitusta – aika kehnoin tuloksin. Juoni on pehmeä kuin lakupiippu ja useimmat vitsit silkkaa vanhan toistoa (joskin muutamat ideat, kuten Clouseaun kielikoulutus ja räjähtävä myyntikoju tuntuvat freeseiltä ja nauramisen arvoisilta). Itse rikos ratkeaa kovin löpsösti. Tsk, tsk. Jos mielii tehdä uuden version jostakin, miksei siitä sitten voisi väsätä jotakin todella uniikkia ja uskaliaan nerokasta? Tällaisena tämä leffa ei silti luultavasti loukkaa vanhan VP-elokuvasarjan ihailijoita…
Ohjaaja Shawn Levy ei ole saanut puristettua parhaimpia mehuja kaikista näyttelijöistään. Steve Martin toki pelleilee ja vimpuloi oikein olan takaa ja täydestä sydämestä. Mutta Kevin Kline vaikuttaakin enemmän vain kuorelta, joka kyllä sätkyttelee, muttei ole lopulta oikein kotonaan koko filkassa. Beyoncé Knowles kävelee roolinsa läpi hyytymättömällä hymynaamalla. Sivuosat ovatkin pääasiassa keskinkertaisia räpellyksiä. Ainut, joka näyttelijöistä oikeasti yllättää, on Clouseaun aisaparia esittävä Jean Reno. Heebo heittää kehiin sellaista kivikasvokomiikkaa ja hillittyä charmia, että Jacques Tati tulee niistä mieleen melkein väistämättä. Säheltävän Martinin rinnalla Renon rauhallisuus onkin täysin sopivaa.
Vaikka muu leffa onkin vähän niin ja näin, alkuteksteissä on mukana vanhaa VP-henkeä. Mancinin kirjoittama teemamusiikki soi tuttuun tyyliin animoidun pantteriveijarin hiippailun taustalla. Ja mikä mukavinta: teemaa ei ole sovitettu piloille, vaan se on kuin ennenkin – kissamainen, jazzahtava ja tarttuva.
Kaiken kaikkiaan – Vaaleanpunaisen pantterin uusin seikkailu on melko keskinkertainen huumoripaketti, joka ei vedä vertoja vanhalle leffasarjalle. Martin ja Reno sentään tekevät hyvää yhteistyötä, eikä pantterin nimeä ihan lokaan vedetä.
