Tim Burton tunnetaan lähinnä satumaisten fantasiaelokuvien ja fantastisten satuelokuvien teosta. Miehen ansioluettelosta löytyy niin täydellisyyttä hipovia onnistumisia (Ed Wood), heikompia elokuvia (Apinoiden planeetta) kuin jotain siltä väliltäkin, vaikkakaan miehen satuileva tyyli ei suosikkeihini kuulukaan. Big Fish tuo parrasvaloihin Ed Woodin tavoin satujen kertojan, niin että sadut eivät olekaan edes tarinan oma todellisuus. Tästä huolimatta Big Fish sujuu unenomaisissa merkeissä.
Edward Bloom on elämänsä ehtoopuolelle päätynyt keskiluokkainen mies. Herra harrastaa yleensä hyvin vähän tosipohjaa omaavien tarinoiden kertoilun joissa ihmeellisten tapahtumien keskipisteenä ja sankarina on yleensä hän itse. Ongelmalliseksi tämä harraste nousee siinä vaiheessa, kun Edward ei osaa lopettaa tarinoidensa kertomista vaan kertoo niitä jatkuvasti, väärässä paikassa, väärään aikaan, väärille ihmisille. Edwardin poika Will alkaa selvittämään isänsä todellista menneisyyttä, tajuamatta että miehen elämäntyönään kertovat tarinat ovat lopulta nielaisseet miehen niin että hän itse muuttuu tarinoikseen.
Monella tasolla liikkuva tarina ei kuljeta itse kehystarinaa eteenpäin kuin vähän kerrallaan. Tarina on kuitenkin koskettava, ja Edwardin fantastiset kertomukset tuovat siihen omat fantastisen mausteensa, elokuvan todellisuuden ja fiktion tukiessa toinen toisiaan. Lopputuloksena on pitkälti juoneton, mutta kuitenkin – kuin ihmeen kaupalla – kasassa pysyvä ja koskettava tarina. Jokainen läheisensä menettänyt voi kokea tämän tarinan omakohtaisesti, vaikkakin osa tarinasta oli vedetty ylitse, tuskinpa kukaan lähtisi isäänsä tuomitsemaan tämän lojuessa kuolinvuoteella.
Tarinan tuomat sivuhahmot, lähinnä ne kuvitteelliset, ovat monesti veikeitä ja rakastettavia. Lähinnä näiden sivuhahmojen voimalla reilu puolitoistatuntinen elokuva puksuttaa eteenpäin, sillä ilman niitä tarinan fantastiset sivujuonteet olisivat nopeasti alkaneet toistaa itseään. Elokuvan toteutus on hieno, fantasia on niin fantastista kuin voi olla ja Burton ohjaa vankalla kokemuksen suomalla ammattitaidolla. Näyttelijöistä Ewan “Se-nuorempi-Obi-Wan” McGregor hoitaa roolinsa hienosti, mutta muut näyttelijät jäävät aika mitäänsanomattomiksi, jopa keskinkertaisiksi. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole suorastaan huono.
Tekniseltä toteutukseltaan hienoa Big Fishiä – kaikesta loistokkuudestaan huolimatta – varjostaa tietty laskelmoinnin tuntu, ja yllätyksettömyys. Se kuitenkaan ei estä tätä kaunista tarinaa putoamasta lopulta hienosti jaloilleen satumaisen ja liikuttavan lopun sulkiessa tuhannesta tarinasta koostuvan elokuvan.
