Noin toteaa Charles “Kaikkien aikojen kovin ja pelottavin actionstara” Bronson 1970-lukulaisessa klassikkoactionissaan Mestaritappaja. Kyyninen ja varsin kylmä näkökanta kuvastaa hyvin filmin Bronsonille, ohjaaja Michael Winnerille ja oikeastaan koko 1970 -luvun toimintaelokuville tyypillistä asennetta ja tyyliä. The Mechanic ei tee poikkeusta; Winner marssittaa katsojan eteen sisällöltään niin karun ja asenteeltaan niin välinpitämättömän ja kylmän nihilistisen (ei, tämä sana ei kärsi inflaatiosta) leffan, että heikompaa hirvittää.
Arthur Bishop on mafian palkkamurhaaja, alansa paras (no ylläripylläri), joka toimii ilman tunnontuskia ja tehokkaasti. Kylmäverinen, järjestelmällinen ja pelottavan tunteeton Bishop listii työnantajiensa käskystä edesmenneen isänsä vanhan ystävän, miehen, jonka itsekin tunsi jo lapsena. Kundilla sattuu olemaan ~parikymppinen pojannulikka, asiaankuuluvan rämäpäinen, kyyninen ja, niin, arvasittepas, nihilistinen hemmo, joka tutustuu isänsä murhaajaan ja ystävystyy tämän kanssa. Pian Bishop värvää nuorukaisen oppipojakseen, ja tästäkös ukon työnantajat suivaantuvat.
Kyseessä ei ole aivan perusbronsonia, vaan 1970 -luvun laatuvuosien tuote, klassikko, jota katsellessa voi toki rentoutua ja hieman lepuuttaa aivojaankin, mutta kannattaa silti keskittyä ja pysyä skarppina, etteivät jotkut mehevät yksityiskohdat jää huomaamatta. Rautaisella otteella ohjaava Winner pakkaa suurimman osan toiminnasta loppuun, mutta kuljettaa leffansa sitä kohti ammattitaidolla ja tyylillä. Raju trilleri on pakattu täyteen kieroutunutta, mustaa huumoria, jännitystä ja asiaakin. Bronson puhuu nuorelle kumppanilleen siitä, kuinka hänen ammatissaan ei ole kyse rahasta, vaan yksinäisyydestä. Winner ei juuri inhimmillistä hahmoa, vaan pitää elokuvan “sankarin” pelottavana, väkivaltaisena murhaajana, mutta kohtaus, jossa viiksivallu romahtaa akuutin paniikkihäiriön seurauksena, tilittää melko katkerasti ja karusti yksinäisyyden ja väkivallan kierteen seurauksia. Rankkaa.
Jan-Michael Vincentistä VOISI joku alkaa valittamaan, mutta kyllä itse sulatin “takavuosien Orlando Bloomin” toisella katsomiskerralla jo aivan hyvin. Vähän nöösinoloinen kundihan on kyseessä, mutta rooliinsa hemmo istuu kuin nakutettu. Tarvitseeko mainitakaan, että vaikka Bronson näyttää elokuvassa vain ne 1.2 ilmettään, mies tekee loistavan roolin? Jo pelkällä asenteellaan, olemuksellaan ja tylyydellään vielä vetreä kovis kerää kotiin pisteet ja enemmänkin. Respectiä, syvää respectiä. Samat myös ehkäpä kaikkien aikojen parhaalle toimintaohjaajalle, Michael Winnerille, jonka elokuvateknisen lahjakkuuden todistavat aivan mahtavasti Mestaritappajan dialogittomat, ensimmäiset 16 minuuttia!
“The game is over. Bang! You’re dead.”