Asuna on leskeksi jääneen äitinsä luona asuva tyttö, jonka ainut muisto kuolleesta isästään on tämän jälkeensä jättämä vanha kideradio, jota tyttö käyttää kuunnellakseen mystistä haikeaa musiikkia. Eräänä päivänä Asuna törmää koulumatkallaan salaperäiseen hirviöön ja tulee Shun-nimisen nuoren miehen pelastamaksi. Ennen pitkää kaksikko rakastuukin toisiinsa, mutta Shunin kohtalona on kuolla hirviötä vastaan taistellessaan saamiinsa vammoihin. Asuna päättää matkata legendaariseen Agarthana tunnettuun ihmisten ja jumalten asuttamaan maanalaiseen fantasiamaailmaan, jossa kuolleiden on sanottu voivan palata takaisin elävien kirjoihin.
Kuvankaunis Agartha on kaikkea muuta kuin perinteinen Miyazaki-leffoista tuttu hassuja pikkuotuksia ja kaikenlaista jännää ja kiinnostavaa sielunelämää tursuava fantasiamaailma. Makoto Shinkain satumaa on autio ja surullinen paikka, jossa suurin osa ihmisasutuksistakin on jo kadonnut aikaa sitten. Ikivanhojen raunioiden ja hylättyjen niittyjen keskellä taivaltaa vain joukko aavemaisia hirviöitä. Agathan maailmassa kuolema ja henkiin herääminenkään eivät ole aivan niin yksinkertaisia juttuja kuin voisi kuvitella…
Makoto Shinkai on eräässä haastattelussa todennut Children Who Chase Lost Voicesin olevan yksinkertaisesti tarina erilaisten ihmisyksilöiden yhteydestä toisiinsa. Itse näen elokuvan tarinan pyörivän vähintään yhtä paljon buddhalaisen kärsimyskäsityksen ympärillä: kautta elokuvan keston sen maailmassa kaikenlainen inhimillinen kärsimys on seurausta himosta ja liiasta asioihin takertumisesta, onni sen hahmojen elämässä on suoraa seurausta halun voittamisesta. Itseasiassa buddhalainen käsitys kärsimyksestä on niin olennainen osa elokuvan tarinaa, etteivät monet sen käänteistä ja etenkään viimeiset kymmenisen minuuttia käy länsikatsojalle välttämättä ollenkaan järkeen ilman sitä.
Children Who Chase Lost Voices on Makoto Shinkain tähänastisista elokuvista ensimmäinen, jossa tekijänsä perinteisimmät temput ja keinot on jätetty suosiolla minimiin ja keskitytty enemmän perinteiseen fantasiaseikkailuun kuin puhtaaseen Juhlamokka-meininkiin. Toki tässäkin kuvallinen anti on jälleen huippuluokkaa ja välistä kuullaan vähän hempeää monologia, mutta tällä kertaa jälkimmäistäkin on enintään minuutin tai pari pääpainon pysyessä loppuun asti tukevasti Miyazaki-vaihteella.
Studio Ghiblin klassikoiden hengen apinoiminen on samalla elokuvan suurin vahvuus, että sen pahin kompastuskivi. Yrittäessään tehdä omaa näkemystään vanhoista klassikoista Makoto Shinkai on ainakin omaan makuuni joutunut jättämään oman toimivaksi havaitun tyylinsä liiaksi taka-alle kuitenkaan saavuttamatta Ghiblin elokuvien mielikuvituksen rikkautta ja vauhdikkuutta. Childreniä katsoessakin sitä alkaa huomaamattaan vertailemaan Miyazakin parhaisiin töihin, joille se ei tietenkään riitä edes haastajaksi. Children Who Chase Lost Voices on todellisuudessa hyvinkin hidas elokuva – hidas ja harmittavan tyhjä. Kuningas Miyazaki pysyy valtaistuimellaan vastakin.
Makoto Shinkain elokuvana Children Who Chase Lost Voices on jälleen taatun tarkkaa ja laadukasta jälkeä alusta loppuun. Virkistävää oli huomata myös omiin perinteisiin maneereihinsä tiukasti kiintyneen Shinkain kykenevän välillä jättämään loputtoman hempeilyn ja monologit vähemmälle ja kokeilemaan uutta vaikkei sekään välttämättä tajuntaa riitäkään räjäyttämään niin kuin miehen elokuvat parhaimmillaan tekevät. Tämän kuolema-aiheinen tarina lienee kuitenkin ollut jonkinlainen esikuva [movie]Your Name[/movie]n vastaavalle.
