2000-lukua on moitittu mielikuvituksettomaksi ja uudelleenfilmatisointien aikakaudeksi. Se kyllä pitää osittain paikkaansa. Vanhoja teoksia muutetaan moderneimmiksi ja käsistä muokataan tarpeen mukaan paremmaksi, ja sitten oletetaan että vanha yleisö ottaa mielenkiinnolla uutukaisen version vastaan. Vuosituhannen alun martial-arts buumi toi mm. pelimarkkinoilta mukanaan Street Fighterin uudemman version, DOA: Dead or aliven, ja Tekkenin valkokankaille. Yleisö kiinnostui hetkellisesti mutta jälleen kerran joutuivat pettymään. Samaa karatemaista temppua yritettiin herättämällä ninjat henkiin yli 20 vuoden hiljaiselon jälkeen. Markkinoille lähes samaan aikaan ilmestyivät leffa Ninja Assasin ja nyt arvosteltava Ninja.
Nuorena orvoksi jäänyt Casey (Scott Adkins) on koko nuoruutensa kasvanut japanilaisessa dojossa. Dojon sensei (Togo Igawa) on aikeissa siirtyä syrjään dojonsa johdosta jättäen vartioitavaksi koga-ninjojen vaalituimman perinnön Yoroi Bitsun. Yksi klaanin lahjakkaimmista oppilaista, Masazuka onnistuu häpäisemään klaaninsa yrittäen tappaa Caseyn varmistaakseen paikkansa uutena senseinä. Masazuka kuitenkin karkoitetaan klaanista. Sensei lähettää Caseyn ja tyttärensä Namikon (Mika Hijii) viemään yoroi bitsua turvaan amerikkaan siinä pelossa että Masazuka sitä tulisi noutamaan. New Yorkiin päästyään Casey ja Namiko saavat huomata että Masazuka on liittoutunut mystisen salaseuran kanssa, aikeinaan juuri varastaa tuo korvaamaton aarre. Alkaa armoton takaa-ajo, jossa opitut taidot tulevat tarpeeseen, kun vastassa on ninjoista tappavin Masazuka, New Yorkin alamaailma unohtamatta lain vahvaa kättä.
Leffassa yritystä piisasi, mutta kaikenlaista lajitovereilleen uskollista jäi matkan varrelta puuttumaan. Pikkurooleista kokoajan nousua tehnyt Scott Adkins sai ikioman elokuvan jossa vauhtia ja vaaraa ei puutu. Näyttelijät hoitavat niin hyvin työnsä kun käsis antaa myöden, joten vika ei ole välttämättä heissä. Ninja kompastuu juuri käsikseensä ja latteisiin roolihahmoihin, jotka ovat saippuasarjojen tapaan ääneen ajattelevia juonittelijoita tai komeita tunteilevia sankareita. Joten juonikaan ei tämän takia tarjoa juuri yllätyksiä. Tehosteilla mälläys oli yllättävän hillittyä, vaikka niitäkin esiintyi melko turhissa kohdissa kuten maisemissa, räjähdyksissä, lavasteissa ja mikä turhauttavinta, veressä. Pari näppärääkin trikkiä oli kyllä taistelukohtauksissa, jotka ovatkin elokuvan suurinta herkkua. Koreografiat ovat monipuolisia sekä värikkäitä, sillä tyypillisten ninja-aseiden ja savupommien lisäksi mukana on ihan tuliaseitakin. Scott Adkins taitaa voltit ja potkut tunnetusti. Juuri Adkinsin ja ohjaaja Florentinen ansiosta, leffoissa mielestäni rumat ja fyysisesti mahdottomat vaijeri-liikkeet ovat jäämässä unholaan ja hyvä näin. Kaiken kaikkiaan hyvä yritys, mutta leffa jää puolitiehen ja 80-luvun ninjafilmit veripusseineen ja savukoneineen vievät voiton.
