Vähääkään elokuvia katsellut on todennäköisesti ehdollistunut tietyille keinoille, joilla meille kommunikoidaan nopeasti keskeistä tietoa elokuvasta, jota katsomme – ja nyt puhun aivan sekuntien sisällä tapahtuvasta viestinnästä. Jos valaistus on pehmeä, sävyt lämpimiä ja kamera lukittuna mukavan hengitysetäisyyden päässä hahmoista, voit päätellä kohtalaisella todennäköisyydellä katsovasi komediaa. Joku harjaantuneempi voi päätellä aikakaudenkin lähimain oikein. Ei siis olisi ollenkaan typerä veikkaus, että Richard Linklaterin Everybody Wants Some!! on komedia suoraan 1990-luvun sydämestä, sijoittukoonkin vaikka 80-luvulle.
Enemmän elokuvia katsellut voi olla ehdollistunut jo askeleen pidemmälle. Baseball-stipendillä samaan collegeen ajautuneiden nuorten miesten yhteisen omakotikämpän meisselinhajuisessa atmosfäärissä odottaisi nurkan takaa pelmahtavan vähintään Will Ferrellin – tai sitten nuoremman polven lupauksia, kuten Jason Segelin, Jonah Hillin tai Michael Ceran mainitakseni muutaman. Heidän kanssaan dialogia värittäisi tietty humoristiset huomiot Tähtien sodista, koska se sopii aikakauteen. Mutta kukaan ei puhu Tähtien sodista, eikä näyttelijöistä löydy Hilliä tai Ceraa – joskin Blake Jennerin, Glen Powellin ja Tyler Hoechlinin vetämästä yhdenvertaisesta ensemblestä tulee vaikutelma kuin heidät olisi tuntenut vuosikausia. Pitkässä juoksussa Everybody Wants Some!! saattaa vetää jopa keskimääräistä pitempää kortta, kun verrataan aikansa komedioita kokonaisvaltaisen henkilöhahmoilluusion kokoontumisajoissa.
Jos se koskaan saa sinua takaisin luokseen.
Sillä kun elokuvaa on takana tunti voi huomata, ettei millään selkkauksella ole ollut seurausta, kellään hahmoista ei ole maaleja edessään, eikä mikään ole tässä komediassa saanut nauramaan edes sisäänpäin. Lähes kaikki kohtaukset elokuvassa voisi vaihtaa paikkaa keskenään menettämättä muotoaan. Elokuva on itse asiassa niin päällisin puolin pointiton, että jotkut ovat närkästyneetkin sen mitäänsanomattomuuteen: kolme päivää seuraamme, kun jätkät tuhlaavat aikaa ja etsivät yöelämässä 1970-luvun viimeisiä henkosiaan vetelevissä kankaissa daamien huomiota. Ja daamien huomiota he saavat, sillä näissä odysseioissa ei järeämmin kohdata haasteita tai jännittäviä vastavoimia. Blake Jennerin Jake pitäisi olla se hahmo, joka ensin vierastaa uusia kämppäkavereitaan, jotta katsoja voi ankkuroitua johon kuhun ja kulkea esimerkiksi sen matkan toiseudesta kollektiiviseen yhteyteen, mutta miten senkin tekee, kun hän jo käytännössä on kollektiiviin täydellisesti istuva?
Silti ei tunnu lainkaan, että minulta olisi huijattu kaksi tuntia aikaani, sillä tämä mitäänsanomattomuus ei tarkoita, että elokuva olisi päämäärätön. Kun mielessä pitää, että ohjaaja ja kirjoittaja on Richard Linklater, ei ole enää lainkaan omituista, että elokuva on vain näennäisesti rakenteetonta ajankulua. Se on ollut hänen juttunsa jo vähintäänkin Surutta? Sekaisin -periodimuistelon ajoilta. Kuten edellä mainittu elokuva, myös Everybody Wants Somea voisi luonnehtia aikakausikomedian sijasta dramatisoiduksi dokumentiksi – ja se on dramatisoitu, koska alkuperäistä dokumenttia ei enää fyysisesti ole. Se on enää tekijänsä mielessä, jonka tämä voi herättää henkiin parhaiten vain kinemaattisen uskottelun avuin.
Se on kiinteän tarinan sijasta juuri linklaterimainen tilannevedos – satunnainen tai vähintäänkin siltä vaikuttava otos tietynlaisesta elämänpolusta tietynlaisella ihmisellä. Merkityksettömyyttä harkitessa hoksaa, että valtava määrä taidetta on kaikessa yksinkertaisuudessaan nimenomaan tuota: elämän kirjon tallentamista.
Komediaksi tätä voisi luonnehtia korkeintaan lupsakan tunnelmansa vuoksi, mutta pöyristyttävää kyllä draama saattaa sittenkin olla vielä rehellisempi kuvaus. Mutta ei tämä ole draamakaan sellaisena kuin ensimmäisenä ajattelemme; jonkinlaisena itkettäjänä ja umpeutuneiden arpien aukaisijana, vaan draama “ihmiskäyttäytymisen mukaelmana,” kuten yksi klassinen määritelmä sanelee. Tässä mukaelmassa se vain ei sisällä selkeästi piirtyviä juonia ja kehityskaaria. Millä muulla kuin johnhughesmaisilla vapauksilla saisi kolmen päivän tapahtumiin eeppisen psykologisen kehityskaaren – eikä Linklater ole edes tyyppiä, joka alleviivaisi herkällä kitarariffillä, kuinka elämä on kaunis asia.
Linklaterin kasarille sijoittuva ysärileffa ilmestyi maailmalle vuonna 2016. Tekoajalleen se on hienoisesti omituinen tapaus, sillä nörttikulttuurin, introverttiuden ja sosiaalisen kömpelyyden samastuttava jalka on saanut sijaa kulttuurissamme ja tullut kuulluksi myös TV:ssä ja elokuvissa alati lokaa niskaan saavien päähenkilöiden muodossa. Ajatelkaa, miten komedioiden päähenkilöt muuttuivat 80-lukun raikulipojista, kuten Axel Foleysta, Carey Mahoneysta tai mistä tahansa Bill Murrayn hahmosta altavastaajiin, joita vain potkitaan naamalle edestä, takaa ja vasemmalta. Vaan mitä tekee Everybody Wants Some? Jo alle viidessä minuutissa selväksi sen, että olemme kahlittuja testosteronia höyryävien, aggressiivisten, anti-intellektuellien ja itsevarmojen baseball-paavojen pariin. Joku voisi käyttää heistä jopa muodikasta termiä ‘problemaattinen.’ Joku vielä hätäisempi ihmiseläinten ammattilainen sanoisi, että heistä kasvaa poliittisia konservatiiveja. Koska ailahtelevainen satiiritutkani ei havaitse edes värähdystä elokuvan parissa mielessä käy, onko Richard Linklater tehnyt oikeasti elokuvan, joka tarkoituksella vetoaa testosteronia höyryävään, aggressiiviseen, anti-intellektuelliin ja itsevarmaan baseball-paavoon, joka kävi collegea 1980-luvun alussa. Eihän tällaisena woke-aikakautena heille ole muita elokuvia! Eihän?
Mutta hetkinen, tarkoittaako tämä sitä, että Richard Linklater on sisimmässään testosteronia höyryävä baseball-paavo! Miksi hän muuten tekisi elokuvaa, jolta on täysin oikeutettua odottaa vähintään yhtä kohtausta, jossa öögaillaan salaa nakuja naisia? Sepä siinä. Wyatt Russell onkin ensimmäinen kurkistus siihen Linklateriin, joka meille itsensä esitteli 90-luvulla: Willoughby on baseball-paavo, jonka elämässä kiinnostuksen urheilun kanssa jakavat ainakin musiikki ja Twilight Zone, joista hän puhuu kuin puhtaasta intohimosta siinneellä kielen rikkaudella. Jake, lähin mitä elokuvalla on kutsua päähenkilöksi, ja Beverly (Zoey Deutch) yhdessä eivät ole enää kaukana edes Jessen ja Celinen ikonisista sukupolvi-xäläisistä Rakkautta ennen -elokuvissa. Vaaditaan vain, että heidät erotetaan lauman yhdenmukaisuuden paineesta ja annetaan olla vapaasti omia itsejänsä – mutta korostan: edelleen vailla herättäviä valaistumisia tai kaarevia kehityslinjoja.
Vaan ehkä elokuva onkin parodia stereotypisestä veljeskunnasta ja nyt Linklater höpläyttää meitä ja genre-elokuvien mädättämää ajatteluamme esittämällä olettamamme juntit tavattoman älykkäinä ja runollisina herrasmiehinä, jotka puhuvat enemmänkin 2010-luvun polttavista aiheista kuin oman aikansa maailmasta? Eikä niitä nakuja naisiakaan, ihme kyllä, öögailla. Samalla Linklater silmää iskien jättää pois hulvattomat juonet, joihin olemme tottuneet aikana, jolloin komediat viilataan pienintäkin repliikkiä myöten tiukaksi kokonaisuudeksi?
Hailakka tulkinta. En usko tuohon hetkeäkään. Kysyn siis uudestaan: miksi elokuva epämuodikkaista ihmistyypeistä 2010-luvun jälkipuolella? Koska se on ironiaa, jota hölmö baseball-paavo ei tajua, ja oikeasti pilkkaa joko paavoja tai kliseistä käsitystämme paavoista? Ei. Sekään ei oikein selitä tyydyttävästi Everybody Wants Somea. Parhaiten sitä kuvaisi elokuvana ihmisistä, joihin Linklater ei välttämättä itseään laske – eikä ole minun päätettävissä vaikka laskisi. Ironiaa hänen näkemyksessään voi kyllä olla, mutta lämmintä sellaista. Ei se paavoista hänen vihollisiaan tee.
