Tapporyhmä on sinällään harhaanjohtava nimi elokuvalle, että sen päähenkilöiden tehtävä on pitää jostain syystä arvokas hemmo hengissä vaikka joku toinen taho kovasti yrittääkin laskea hemmosta ilmat ulos. Kesken rutiinikeikan Robert Duvallin esittämä spesialisti kuitenkin vaihtaa sievoisesta rahasummasta puolta ja kopauttaa parasta ystäväänsä ja työpariaan, Mike Lockenia (James Caan) ysimillisellä polveen ja kyynärpäähän. Sairaalassa vannotaan, ettei Lockenin jalasta tule enää mitään, ja että on hyvä, jos hän vuoden kuntoutuksen jälkeen pystyy omin avuin nousemaan portaat. Locken kuitenkin aloittaa päättäväisen kuntoutumisen ja itämaisten salatekniikoiden avulla ikävästä tapahtumasta on lopulta muistona enää pieni ontuminen ja kävelykeppi. Ja silloinkos vanha ystävä ilmestyykin uudelleen maisemiin…
Tapporyhmää pidetään Peckinpahin uralla välityönä, ja osittain sitä se onkin. Filmi ei millään yllä sitä ennen valmistuneen Bring me the head of Alfredo Garcian nihilistisen, makaaberin ja mielenvikaisen nerokkuuden tai näiden kahden jälkeen valmistuneen Rautaristin ristiriitaisen ja raivokkaan, misantrooppisen sota-analyysin tasolle. Mutta huono elokuva Tapporyhmä ei missään nimessä ole. Itse asiassa se on jopa aliarvostettu, ja erittäin toimiva filmi.
Jälleen kerran Peckinpah käsittelee kyynisesti ja uskonsa menettäneesti muuttuvaa maailmaa, ystävyyttä ja petturuutta. “Sankaruuden aika on nykyään ohi, petturit ovat muodissa.”, toteaa ex-pomo Lockenille. Ohjaaja ruotii poliitikkoja (“kaikki samanlaisia”) ja valtajärjestelmiä (“Ne kusettivat sinua taas, yksikään niistä ei välitä siviileistään”), ainoastaan itseensä voi luottaa ja vaikka väkivalta aloittaa ongelmia ja siihen turvautuminen tuo niitä aina lisää, no, hyökkäys on puolustuksen tukipylväs…
Sisällöllisesti filmi on siis perinteistä, ideologioihin sitoutumatonta ja puolia valitsematonta, kaihoisaa ja kyynistä Samppaa. Myös elokuvateknisellä puolella katsoja saa mitä tilaa. Tarinaa kuljetetaan 70-luvulle ominaiseen, verkkaiseen tyyliin, toimintakohtaukset ovat samaa, järkähtämättömän tyylikästä kuvauksen ja leikkauksen juhlaa, johon ollaan totuttu aiemmissakin Peckinpah-filmeissä ja henkilökuvaus jälleen erittäin mehukasta ja moniulotteista. Hahmogallerian mielenkiintoisimmiksi ja leffan suurimmiksi piristysruiskeiksi nousevat ehdottomasti sekä ohjaajan luottonäyttelijän, Bo Hopkinsin riemastuttavasti tulkitsema liipaisinherkkä asehullu Miller, että Burt Youngin omaan, rähjäiseen tyyliinsä esittämä skeptinen keikkakuski, Mac.
Ja actionfanin näkökulmasta on tälle elokuvalle omistettava yksi kappale myös: filmin lopputaistelussa nimittäin riehuu ninjoja. Peckinpah kertoi, että kohtaukseen valmistauduttiin katsomalla Bruce Lee-filmejä, ja mikä voisikaan olla tyylikkäämpää, kuin Peckinpahin kuvaamat, hidastetut ninjakuolemat? Aivan, ei juuri mikään. Mielenkiintoinen ja tyylikäs seventies-trilleri kovalla kaartilla ja Peckinpahin varmalla ohjauksella. Ei aivan napakymppi, mutta reunaysi.
