Simo Ojasen aikoinaan käsikirjoittama sydämellinen hahmo seikkaili Ylen Pikku Kakkosessa vuosina 1978-1988. Useamman sukupolven suursuosikki astuu nyt elokuvan myötä 2020-luvulle suurilla klovnin kengillään, valmiina valloittamaan uudet areenat.
Pelle Hermanni lähtee etsimään isäänsä, jota ei ole nähnyt sen jälkeen kun tämä lähti mittaamaan maapalloa jaloillaan. Perään karkaa salaa Taikuri Maxin poika, kymmenvuotias Roni. Tästä alkaa riemastuttava seikkailu täynnä taikuutta, hullunkurisia käänteitä ja värikästä sirkuselämää, elokuva uuden sukupolven lapsille ja nostalgian nälkäisille aikuisille.
Elokuva on vauhdikas ja hyväntahtoinen tarina, joka sopii kaikenikäisille, teemanaan toisista välittäminen ja ystävyys.
Timo Koivusalon ilkikurinen masokismi mielessäni seuraamani ura elokuvaohjaajana näyttäisi viimeisinä vuosina saaneen aivan oman uudenlaisia ulottuvuuksia miehen innostuttua tuottamaan lastenelokuvia, koska mitä ilmeisimmin Suomessa ei ole pitkään aikaan taloudellisesti kannattanutkaan muuta tehdä.
Pelle Hermannin kohdalla Timon aivot taisivat olla pahemman kerran äitylin pannukakusta sekaisin, sillä tämä leffa taitaa olla aivan liian lapsellinen kaikenlaisille nostalgiannälkäisille vanhuksille – ehkä jopa useimmille nykylapsillekin, joista harva tietääkään mistään Hermannista muuten kuin internetin meemien ja puhekielen ilmaisujen kautta.
Koivusalon Pelle Hermanni on kovin lattea, väkisin väännetty ja tylsä esitys. Timosta on ainakin televisiosta saanut käsityksen vähän sellaisena sympaattisena ja pikkupoikamaisena kujeilijana, mutta ilmeisesti näilläkään eiväillä ei sujuvaa leffaa tehdä edes lapsille.