Kun 12-vuotias Elsi ja hänen äitinsä Paula palaavat viikon mittaiselta ulkomaanmatkalta, sanoo Elsi heti että hänen huoneessaan on käynyt joku, mutta äiti ei usko häntä. Paikallisella supermarketilla Elsi tapaa Henryn, jolla on rasittava tapa ilmestyä kuin tyhjästä kadotakseen taas kuin tuhka tuuleen. Lapset löytävät kuitenkin yhteisen sävelen ja hetken näyttää, että Elsi on saamaisillaan itselleen ystävän. Elsi lintsaa koulusta ja Henry pyytää Elsin luokseen. Kauniissa, hiljaisessa talossa he uivat ja paistavat makkaraa. Mutta kun Paula saa tietää Elsin puuhista, hän vie väkisin Elsin talolle takaisin varmistaakseen Henryltä ja tämän vanhemmilta, ettei sama toistu. Mutta talon oven avaakin nainen, joka ei tunne Henryä. Poika, joka talossa asuu ei ole Henry. Kukaan ei tiedä Henrystä mitään – Elsi on ainut, joka on nähnyt hänet. Onko Elsi keksinyt kaiken?
Arviot
Mantilan kynästä lähtenyt tarina ja saman naisen käsien takoma filmi edustaa ylpeänä hyvää suomalaista elokuvaa.
Kun katselee suomalaisen elokuvan nykytilaa, niin minulle ainakin tulee mieleen heti Levottomat jatko-osineen, mikä ei merkkaa kovin hyvää. Sen jälkeen tulee mieleen Aleksi Mäkelän toimintapläjäykset ja Markus Selinin niihin sijoittamat pennosensa, eikä vielä silloinkaan paljon kehumista ole. En nyt väitä, että Mäkelän elokuvat olisivat huonoja, mutta ne ovat lähempänä Hollywoodia, kuin Markku Pölöstä. Onneksi välillä […]
Jotkut kohtaukset laahaavat paikallaan liian pitkään ja ne ovat todella rasittavia.
Ovatko suomalaiset ikinä tehneet oikeasti hyvää elokuvaa? Katsottuani viimevuotisia suomalaisia elokuvia, olen todellakin joutunut pettymään näiden surkeaan tasoon. Uusin villityshän on siis kuvata rapakontakaisilla tyyleillä joku täydellisen kliseinen lajityyppinsä edustaja (esim. Vares tai Pahat Pojat). Tämähän siis ei todellakaan toimi, sillä elokuvat näyttävätkin silloin kopiolta. Näitä miettiessäni päätin katsoa tämän leffan, tietämättä siitä etukäteen yhtään […]
Elokuva on korkeintaan keskitason TV-leffa.
Auli Mantila on polkaissut leffan jossa vain synkkyys ylittää uskottavuuden hakemisen määrän. Onhan Ystäväni Henry looginen paluu Suomi-leffan kurjuuden ylistämisen alkulähteille, mutta minun puolesta sinne olisi voitu jäädä palaamatta. Jos uusi ohjaaja hakee omaa uskottavuutta tälläisella tavaralla, niin kaikki synkistelykeskusteluohjelmat ovat turhia. Ei ongelmia tarvitse peittää, mutta tälläisenaan elokuvaksi tuotuna, tämä pläjäys ei istu millään […]
Elokuva ei toimi oikeastaan millään saralla.
Elitisti-verkkolehden innoittamana päädyin itsekin kokeilemaan telepaattisia lahjojani ja sain kuin sainkin yhteyden itse (valitettavasti) Ystäväni Henry -elokuvan ohjaajaan, Auli Mantilaan, tai ainakin hänen alitajuntaansa. Varoitus: haastattelu paljastaa Ystäväni Henry -elokuvasta juonta (tai sen tapaista), mutta asiaan kannattaa suhtautua samoin kuin itsensäpaljastajiin; kokemuksesta saattaa olla hauskan terapeuttista kertoa, mutta sen näkeminen on lähinnä piinaavaa ja kiusallista. […]
Lyhyesti sanottuna huono elokuva, jonka ideaa ei kehitetty mihinkään suuntaan.
Ensin elokuva pyytää katsojia miettimään, onko Henry todellinen ollenkaan. Sitten se tekee virheen näyttäessään Henryn elämää paljastaen, että kyllä vain, hän on todellinen. DVD:n takakannen perusteella elokuvan juonelle oli hyvin tärkeää jättää toistaiseksi mietinnän varaan tämä Henryn todellisuus, mutta itse elokuvassa juoni keskittyy enemmän Henryn perheen ongelmiin. Elsiä ei olisi tarvittu ollenkaan, jos tarkoitus oli […]