Tällä hetkellä ei ole kauheasti aikaa pelata mitään, mutta keväästä pelasin viimein läpi Ultima IX:n, jonka kanssa olen paininut enemmän tai vähemmän koko viimeiset parikymmentä vuotta aina sen ilmestymisestä asti. Tätä edellisestä kerrasta olin onneksi säästänyt vanhat varatallennukseni ja pääsin niiden avulla jatkamaan melko lopusta. Tällä kertaa pelasin mahdollisimman varovaisesti välttääkseni kaikki bugit ja umpikujat, ja lopulta antiklimaattinen päätös tulikin koettua.

Etenkin lopusta näkee selvästi, että tekijöillä oli valtava kiire saada tuote jotenkin markkinoille asti, sillä käytännössä Ison Pahan linnoitukseen vain kävellään sisään ilman minkäänlaista ongelmanratkaisua tai oikeasti edes montaa vihollista, klikataan muutamaa esinettä ja sitten homma jo loppuukin. Siinä meni se 20 vuotta, mutta tässä se nyt sitten oli. Yhdeksän osan ja muutaman spinoffin mittainen pelisarja päättyi näin tyhmästi.

Nintendo kädessä jos joskus sairaana tulee pelattua, ei kyllä jaksa sohvalla istua pelaamassa mutta tuo on ihan kiva. Falloutia odotellessa.

Jos muuten survival horror kiinnostaa, niin snesillä on sellainen genreklassiko kuin Clock Tower, jota ei taidettu lännessä julkaista ollenkaan. Tämä on giallo-leffoista ja erityisesti Dario Argenton teoksista ammentavaa kauhua, missä pelataan jonkinlaisen tyttökoulun oppilaalla, jota sitten surrealistinen saksimurhaaja jahtaa. Tässä oli muistaakseni lukuisia erilaisia lopetuksia sen mukaan minkälaisia valintoja pelatessaan tekee ja pystyykö pelastamaan muita tyttökoulun oppilaita ja ystäviään murhaajalta.

Mulla on Clock Tower kolmonen pleikka kakkosella, mitä en ole koskaan jaksanut pelata läpi, mutta ykkönen on rautaa.

Tulipa nykäistyä Team 17:n julkaisema <I>Blasphemous</I> läpi. Aika rankka peli oli genreen ja en erityisemmin pitänyt pelin kaikista mekaanisista valinnoista niin visuaalisesti se oli silkkaa timanttia. Espanjalainen katolisuus korotetaan pari suuruusluokkaa rankemmaksi ja tarinan ytimenä oleva mieletön katumus ja tuntemattomin syin toimiva Ihme ovat aika ainutlaatuisia elementtejä. Peli itsessään tuntuu katumusmatkalta vaikeustason ollessa säälimätön ja siinä on hyvin vähän varsinaista opastusta siitä minne mennä.

Hyvin pienissä pätkissä on tylsiin sade- ja pakkaspäiviin tullut pelattua vanhaa kunnon Max Payneä. Viimeisimmällä Windowsilla se ei ilmeisesti toimi joidenkin poistuneiden ja vanhentuneiden ajureiden vuoksi, mutta Linuxilla ja Winellä toimii kuin junan vessa.

Kolmekymppisen elämänkokemuksella tuosta pystyykin hassusti bongaamaan kaikenlaisia tekijöiden omia viittauksia ja läpändeerusta: jos Max Paynessä esimerkiksi klikkaa auki olevasta televisiosta, niin sieltä voi tulla vaikka mitä David Lynchiä ja parodiaa vanhoista leffoista. Moni nilkkikin on sisustanut tyyssijansa (kuvitteellisilla) leffajulisteilla. Sitten on tietysti se John Woo -kohta, pari viittausta Mafiaveljiin ja Scorseseen ja vaikka mitä.

böööö

Final Fantasy 8.

Mulla on vähän perverssi suhde tuohon kirottuun peliin. Toisaalta tykkään miten paljon tuossa on pantu sen perussysteemin kanssa hommat sileäksi ja kokeiltu reippaasti vaan kaikenlaista uutta. Kerrankin esimerkiksi järjestelmä, joka kannustaa kokeilemaan erilaisia yhdistelmiä ja pikemminkin välttämään yletöntä grindausta. Sitä mielikuvituksellista sekamelskaa oli joskus hauskaa ja palkitsevaa oppia pelaamaan.

Toisaalta taas tässä on ne kaikki perusongelmat, mitä Final Fantasyissä nyt yleensä on, kuten satunnaistaistelut sekä kiinteät tallennuspisteet. Tällä kertaa käsikirjoituskin on paikoin suoraan sanoen huvittavan korni ja vuoroin joko tuskastuttavan yli- tai alikirjoitettu. Monessa kohtaa tuntuu, että yksinkertaistenkin käänteiden ymmärtämiseen tarvitaan jotain erillistä wikipedia-sivua että niistä saa yhtään mitään selkoa. Tämän oheistuotteena muistaakseni myytiinkin sellaista kallista ja paksua kirjaa, missä selitetään kaikki juonenkäänteet ja salaisuudet auki, joten tässä taisi olla vähän taloudellistakin näkökulmaa mukana.

Oikeasti tykkään tästä kuitenkin edelleen ihan tietyn nostalgiankin vuoksi, ja kai tämän näin hiljalleen sadepäivisin nakuttelemalla taas läpi vetää. Ylimääräisenä vetoapuna toimivat nämä internetin luovat faniteoriat, joilla porukka on vuosien varrella yrittänyt selittää auki sitä sekavaa käsikirjoitusta.

Tulipa nykäistyä Final Fantasy XV läpi n. kahden vuoden pätkivän pelauksen jälkeen. Aika hyvä peli oli, mutta jostain syystä Square-Enix ei ole saanut magiaa takaisin 12. jälkeen. Perusjuonena on, että prinssi Noctis lähtee toteuttamaan järjestettyä avioliittoaan henkivartijoiden seurassa, mutta matkalle tulee jos jonkinlaista henkilödraamaa ja estettä.

Tarinan iso ongelma on ennen kaikkea eksposition puutteessa. Paljon tietoa ja mutkikkaita käsitteitä on luvassa ja se hankaloittaa tarinaan pääsemistä ja juonen seuraamista. Onneksi Square-Enix kuitenkin osaa tehdä A-luokkaista spektaakkelia ja hienoja yksittäisiä kohtauksia on luvassa enemmän kuin yksi.

Visuaalisesti 15. Final Fantasy on erinomaisen kaunis ja tuo maailman maagisen luonteen ja tekniikan esille. Yön pimeydestä esiin loikkaavat demonit eivät ole pelkkä pelimekaniikka, vaan pelimaailman fakta ja sama pätee Shivan ja Leviathanin kaltaisiin yliluonnollisiin vakiohumuihin ja jälkimmäisistä revitään em. spektaakkelia isosti.

Vaikeustaso on varsin leppoisa pomotappelujen perustuessa enemmän spektaakkeliin kuin mutkikkaaseen pelaamiseen ja muutenkin painotus on ollut miellyttävän matkakertomuksen fiiliksen luomisessa ja siinä ei ole mitään pahaa.

Käytinpä tuossa itsekin vähän aikaani yhden vanhan pirulaisen läpäisemiseen: Playstation ykkösen Tombin peittoamiseen ei ole ikinä aiemmin kärsivällisyys riittänyt. Monet kerrat olin pelannut tuon hauskan demon läpi ja haaveillut koko pelin läpijuoksusta. Muistan ensimmäisen kerran koettaneeni tuota jo kouluvuosina, ja päässeeni vain vähän sitä alkua pidemmälle ennen lopullista jämähtämistäni siihen “yhteen” kohtaan.

OIkeastaan Tombi paljastuikin tosi lyhkäiseksi 2D-pomppupeliksi Castlevania-aineksilla höystettynä. Erilaisia paikkoja tuossa on vain kourallinen, mutta niiden välillä sahataan jatkuvasti sitä mukaa kun pelaajalle avautuu uusia ominaisuuksia ja ovia. Tympeänä puolena kaikki tuossa pelissä tuntuu niin kauhean kryptiseltä, kuin sitä olisi menty pitkittämään tarkoituksella panemalla pelaaja arvailemaan mitä löytyy ja mistäkin ja missä järjestyksessä. Itse pelin läpäisee helposti parissa tunnissa jos tietää mitä tekee.

Vekkuli satukirjamainen audiovisuaalinen toteutus on aina ollut Tombissa omaan mieleeni. Yksinkertaisena juonena seitsemän porsasta on mennyt panemaan satumaailman asiat mullin mallin, ja pelaajan on saatava siat takaisin säkkiin ihan kirjaimellisesti. Viimeinen pomo on rahasta voimaa saava ahne pääsika. Itse tulkitsen viimeisen tekijöiden hienoiseksi piikiksi silloisen pelialan kaupallistumiselle ja korporatismille. Tombi itse oli siis muutaman alan kovan veteraanin perustaman pienstudion tekele.

Hauska peli, joskin hyvin epätäydellinen. Innostaa ainakin pelaamaan lisää näitä vanhoja kesken jääneitä herkkuja.

Ostin xbox one konsolin ko. Call of duty versio. Myös ps3 lähti mukaan kamulta. Varmuuden vuoksi kaksi koska näiden sisällä blu-ray soitin. Metalm gear solid, Diablot, Farcry, Disneyland, shadows of mordor ym.

Pitkästä aikaa löysin aikaa vähän pelatakin jotain, kiitos kohdalle osuneen sairaspäivän. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni kokeilemalla vanhaa kunnon Sierran King’s Quest seiskaa vuodelta 1994. Kyseessä on siis point & click -tyylinen seikkailupeli, jossa grafiikat, tarina ja tyyli ovat vähän kuin sekoitus kaikkia 80-luvun nuorille suunnattuja synkkiä fantasialeffoja, Tim Burtonia ja 90-luvun alun Disney-klassikoita. Grafiikat on piirretty käsin, ja osa Sierran animaattoreista siirtyikin myöhemmin Disneyn leipiin.

King’s Quest VII: The Princeless Bride alkaa, kun salaperäinen pyörre kaappaa prinsessa Rosellan toiseen maailmaan ja heittää mukaan tempautuneen kuningatar Valanicen keskelle erämaata. Pelaajan tehtävä on ainakin näin aluksi löytää tie ihmisten ilmoille ja toivon mukaan pelastaa prinsessa siinä matkan varrella. Peli on jaettu satukirjan tyyliin erillisiin kappaleisiin, ja tarinassa on useampi päähenkilö ja toisistaan poikkeava maailma, joista oma suosikkini on Aurinkokuninkaan ajan Ranskaa muistuttava puhuvien ja ylettömän tunteellisten eläinten asuttama satumaa.

Tykkään paljon tämän pelin mielikuvituksesta ja tietystä tavasta vedota sekä aikuisiin että lapsiin. Visuaalisesti tämä on näyttävä ja persoonallinen, ja ääninäyttelijätkin ovat vuoden 1994 mittapuulla oikein mainioita. Tähän aikaan firmoilla oli vielä kaikenlaisia maksullisia auttavia puhelinlinjoja sun muita, joten varsinaiset aivopähkinät on monessa kohtaa ihan jo siksikin suunniteltu vähän liiankin luovuutta kysyviksi. Tyypillisenä esimerkkinä joku random kohta, jossa pelaajan oletetaan kaiken työn jälkeen vielä erikseen klikkaavan jotain tiettyä satunnaista pikseliä ennen kuin pääsee taas jatkamaan, ym. mitä ei tietenkään sanota missään. Ilman niitä puhelinlinjoja tällaisissa ei ole kauheasti mieltä enää nykyään.

Onneksi tätä pystyy pelaamaan ihan Scummvm:llä ilman ylimääräistä kikkailua. Ymmärtääkseni se ohjelma vielä käyttääkin automaattisesti kaikkia myöhempiä virallisia päivityksiä ja korjauksia, joten näitä seikkailuklassikoita voi 2020-luvulla naatiskella melkein millä tahansa käyttöjärjestelmällä makeammin kuin koskaan ennen missään.