Etusivu Foorumit Legendaloota Viimeksi luettuja kirjoja, sarjakuvia, ym.

Luet parhaimillaan 71 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #150108
      Brutus
      Osallistuja

      Herätelläänpä vähitellen henkiin taas näitä vanhoja klassisia ketjuja sieltä vanhalta foorumilta.

      Tässä kuluneella viikolla tuli luettua uudemman kerran Hammond Innesin Conqistadorit, eli Cortesin ja Pizarron elämästä ja teoista kertova historiallinen opus. Tämän kyseisen kirjan ehdottomana etuna on, että se on kirjoitettu kauan ennen nykyistä poliittisen korrektiuden vitsausta, ja monista arkaluontoisemmistakin yksityiskohdista on siksi pystytty kirjoittamaan hyvin avoimesti ja tasapuolisesti.

      Oma suosikkini kirjasta on Cortesista ja atsteekkien imperiumin tuhosta kertova ensimmäinen puolikas. Atsteekkien koko kulttuuri ja uskonto rakentui käytännössä sodan ja kaaoksen ympärille: atsteekeille kosmos oli yhtä suurta jumalten hallitsemaa kaaosta, ja sodalla oli siksi tietty rituaalinen ulottuvuus, jossa ihmisen nähtiin yhtyvän mainittuun kaoottiseen maailmanrytmiin. Keskeisenä osana atsteekkien uskonnossa olivat äärimmillään sata- ja tuhatpäisiksi kasvaneet ihmisuhrit, joilta revittiin seremoniallisesti sydän rinnasta elävänä, suoritettiin verisiä rituaaleja ja mm. syötiin. Atsteekit kävivät sotia ihan jo mittavien uhrien keräämiseksi sekä alistettujen heimojen terrorisoimiseksi.

      Cortesilla ei taitavana diplomaattina ja sotapäällikkönä ollutkaan suurempia ongelmia löytää itselleen liittolaisia Mexicon ympäristön pelokkaan alkuperäisväestön keskuudesta, jolle espanjalaisten tavat ja uskomukset olivat ajan oloihin ja atsteekkien vaihtoehtoon verrattuna varsin kepeää kamaa. Cortesin armeijan ylivoimainen enemmistö ei siis todellisuudessa koostunut suinpäin raiskailemaan ja ryöstelemään lähteneistä ahneista espanjalaisista vaan nimenomaan atsteekkien valtakunnan kapinoivista vasalleista ja kapinallisten kanssa liittoutuneista vihollisista.

      Koko Cortesin tarina on niin käsittämättömän tapahtumarikas ja dramaattinen, että oikeastaan pieni ihme, ettei siitä ole mitään prameampaa elokuvaeeposta tehty. Nykyään sellaista tuskin voisikaan tehdä, koska todellinen historia sopii aika huonosti kliseiseen pahan valkoisen miehen ja viattoman jalon villin muottiin mitä populäärikulttuurissa toistetaan ihan kiusaksi asti. Mutta kirja on kyllä mitä erinomaisinta ja informatiivisinta viihdettä, on tullut vuosien varrella luettua läpi monta kertaa.

    • #150118
      dbgirl
      Osallistuja

      Viimeisin luettu kirjani oli Stephen Kingin Satumaa. Se kertoo teinipojasta, joka törmää apua tarvitsevaan vanhukseen ja joutuu hoitamaan häntä, tai oikeastaan eräästä velvollisuudentunteestaan johtuen haluaa auttaa häntä vaikka mies onkin äksy vanha äijänkäppänä. Sitä tarinaa oli ihan mukava lukea, sitä kesti sellaiset jonkin verran päälle sata sivua. Sitten mentiinkin kaivosta alas satumaailmaan ja kun tämä fantasiaosio alkoi, alkoi alamäki. En suosittele lukemaan jollei ole todella kova King-fani. Fantasia oli melko kliseistä, joskin vanhana kettuna King osaa silti tarpeeksi sujuvasti kirjoittaa että sitä alkaa kiinnostumaan mikä tähän on johtanut ja mitä hahmoille ja niiden maailmalle on käynyt. Toiminnan kuvaus oli yllättävän hyvää, se yllätti koska King osaa pikemminkin kiinnittää huomionsa psykologisiin asioihin ja lätinään. Ja sitä lätinää tässä meinaan riitti! Aina hän on sitä kirjoissaan tehnyt, mutta nyt kyllä jos joskus sitä editointia olisi tarvittu ja rutkasti. Nopeasti tämän luki, taisi mennä vähän päälle viikko ja siinä oli jotain 650 sivua tms. Huomaa että kaikesta negatiivisesta sanomisestani huolimatta hän osaa edelleen kirjoittaa. 2/5

      Sarjakuvista viimeisin oli Wes Craigin Kaya. Osa 1. Se kertoo tytöstä nimeltä Kaya ja hänen velipuolestaan, oliko se nyt Jin tai jotain sinnepäin. Heidän kotikylänsä on tuhottu ja he ovat ainoat eloonjääneet. He eivät tule kovin hyvin toimeen keskenään mutta Kaya oli antanut eräälle vanhukselle lupauksen saattaa velipuoli turvaan kylään joka on maan toisella puolella. Ja sinne he ovat matkalla ja matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ikävää. Sellainen melko kevyt seikkailu ikävästä premissistä huolimatta. Tapahtumat ovat hurjia mutta se kerrotaan jotenkin kevyesti. Kiinnitin tähän huomiota kirjaston uutuuksissa sen kannen takia, ja taide tässä olikin parasta. Se oli ilo silmälle, mutta tarinakin oli ihan jees. Tykkäsin kyllä ja odotan jatkoa 🙂 3/5

    • #150185
      Ludil
      Osallistuja

      (Kokeillaan jos rivinvälit tulevat nyt paremmin kuin äskeisessä viestissä…jos eivät, niin siitä lisää kehitysehdotusta ylläpidolle)

      Luin pari päivää sitten neurologian professori Oliver Sacksin kirjan “Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita vastaavia mielen arvoituksia” (2010), joka on vastaavanlainen kuin kenties miehen tunnetumpi teos “Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” (1985). Sacks kertoo kirjoissaan tapaamistaan potilaista, joilla on yleensä jokin elämään vaikuttava aivoperäinen vaiva, ja tämän kertomukset vaihtelevat hyvin spesifeistä erikoisuuksista tavanomaisempiin vaivoihin. Tällä on mukava ja miellyttävä tapa kuvailla potilaitaan, joka on vähän kuin sekoitus vanhojen aikojen lääkärikuvaelmia sekä totutumpaa tiedetekstiä.

      “Kirjailija joka kadotti kirjaimet” tuntui itselleni kannattavalta valinnalta, koska olen mitä todennäköisemmin lievästi kasvosokea, ja ollut tästä tietoinen aiemminkin. Pystyn kuvittelemaan ihmisten kasvot ja niiden piirteet kyllä mielessäni, muistan hyvin nimet ja niiden mieli-/muistikuvat, ja tunnistan tätä kautta ihmisiä, mutta lievänä ongelmana tuppaa joskus olemaan se, että jos näen jonkun tutun henkilön asiayhteydestään eri ympäristössä, minulta menee minuutti pari ennen kuin tunnistan tätä – luullakseni suhteellisen kauan siis. Esimerkiksi en veljeäni, serkkuani tai vuoden viikoittain nähnyttä työkaveriani tunnistanut heti, kun tapasin näitä yllättävissä paikoissa joissa en näitä odottanut näkeväni. Varsinkin tuo työkaverin tapaus hävetti, kun jäin hänen tervehdyksensä jälkeen ihmettelemään pariksi minuutiksi että ”kuka ihme tuo on, mistä hän tuntee nimeni, missä ollaan tavattu…?” ja vasta äänestä äkkäsin tämän ja koin satojen muistojen palautuvan taas mieleen kuin yhdestä klikkauksesta – työpaikalla tunnistaisin tämän oitis ilman muuta, mutta en paikassa, jossa en häntä osannut odottaa. Hän sattuu olemaan kaikella tavalla niin arkisen, tavallisen ja ”kolmeatoista tusinaan” mahtuvan suomalaisen näköinen (ei spesifejä piirteitä kasvoissa, hiuksissa tai muussakaan tyylissä), että varsinkin hänenkaltaistensa ihmisten tunnistaminen on näistä syistä joskus vielä haastavampaa…mutta vähemmästäkin sitä kokee olonsa jokseenkin vajaa-älyiseksi.

      Sacks kirjoittaa kirjassaan omista kokemuksistaan ja havainnoistaan usein perinnöllisestä kasvosokeudesta, joka oli siitä lohdullista luettavaa, että kyseinen ominaisuus oli hänellä vielä paljon pahempana (saattoi esim. tervehtiä peilikuvaansa, luulla toista parrakasta heppua itsekseen, unohtaa välittömästi äsken nähdyt asiakkaansa jne), mutta ei niin pahana, etteikö hän olisi pystynyt sumplimaan elämässä eteenpäin. Lisäksi Sacks mainitsee tutkijoiden havainneen, että yleensäkin kasvosokeuteen kuuluu eräänlainen ”konteksihukkaisuus” eli jos ihmisellä ilmenee kasvosokeutta, on tällä usein myös seuralaisena keskivertoa huonompi suuntavaisto sekä taipumus eksyä tutuissakin ympäristöissä (…tutuilta kuulostavat nämäkin). Se miten tämä kontekstihukkaisuus ja kyky tunnistaa kasvoja linkittyvät toisiinsa kiinnostaisi lisää, jota varten voisi etsiä lisäkirjallisuutta, mutta Sacksillakin oli ihan kiinnostava ja vertaistukea tarjoava pohdiskeluosio tästä. Muutoinkin se, kuinka nopeasti ihmiset muutenkin keskiverrosti muistavat näkemänsä kasvot (jotkut loppuelämänsä ajan kun ovat kerran nähneet, toinen ääripää ei edes sadantuhannen katsomiskerran jälkeen) kiinnostaisi löyhien tunnistuspiuhojen omaavaa.

      Onneksi kasvosokeuteni ei ole toistaiseksi kovinkaan usein häirinnyt, ja jotkut tuttuni arvelevat että muotokuvapiirrokseni/karikatyyripiirrokseni hyötyvät ominaisuudesta, koska muistiinpainamisen takia on aina pakko katsella ihmiskasvojen erityispiirteitä/mittasuhteita. Pystyn myös seuraamaan elokuvia sen suuremmitta ongelmitta, paitsi että (poikkeuksena joka vahvistaa säännön) tiettyjen määrätynlaisten kauneusihanteiden takia nykyiset korealaiset elokuvat/sarjat aiheuttavat välillä melkoista päänvaivaa tunnistamisen suhteen, erityisesti naisnäyttelijöiden kanssa, joita kiroan jos hahmojen hiuksetkin ovat samanlaiset (…älkää kysykö, erotanko vielä näitäkin standardoidumpia K-pop-tähtiä toisistaan). Vastaavasti kaiken maailman sometähdet ym. näyttävät omiin silmiini ”kaikki samalta”, jolloin kauneusleikkauskielteisyyteni kumpuaa osin näistä; aitoa naamamateriaa tunnistaisi luonnollisissa mittasuhteissaan huomattavasti muistettavammin kuin samojen mittasuhteiden leikeltyjä vastaavia.

    • #150187
      dbgirl
      Osallistuja

      Tuo Mies joka luuli vaimoaan hatuksi oli oikein mainio kirja 🙂 Luin sen joskus teininä ja kyllä se hieman avasi silmiä sille miten kaikenlaisia hassuja tai ikäviä vaivoja sitä ihmisillä voikaan olla. Eniten siinä kirjassa tosiaan miellytti se miten lämpimästi hän asiakkaistaan puhui, ei ollenkaan kliinisesti. Torey Haydenista, joka taas kertoo romaaninkaltaisesti asiakkaistaan, huonosti kohdelluista lapsista, pidin aikoinaan myös. Nykyään en voisi hänen kirjojaan lukea, olen liian herkkä lukemaan enää mitään sellaisia kauheuksia mitä nuo lapset ovat joutuneet kestämään. Mutta hän sai nuo lapset ikään kuin eloon niiden “tarinoiden” (jotka olivat tositapauksia) kautta.
      Minulla ei ole kasvosokeutta, mutta minunkin on todella vaikea erottaa korealaisia toisistaan (ja myös japanilaisia). Se ilmiö on ihan tosi, on siinä sitten rasismia taustalla tai ei, mutta eri etnisyyksien on vaikea erottaa toista etnisyyttä toisistaan, siitä on kaiketi tutkimuksiakin tehty. Jos pidempään saa tutkiskella naamoja niin kyllä sitten niitä eroavaisuuksia huomaa. Mutta tästä syystä joitain aasialaisia leffoja on minun kovin hankala seurata kun aina hahmoja ei erota toisistaan.

      • #150190
        Ludil
        Osallistuja

        Hauskaa että Sacks on tuttu! ”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” on minustakin oikein suositeltava tapaus, jonka lukemisesta on myös aikaa, mutta josta on kuitenkin jäänyt mieleen kirjan nimikkopotilas, joka tosiaan yritti laittaa rouvaansa päähän. Hänen epätavallisia hahmotusongelmiaan kuvasti myös aika hyvin se, kuinka hän ei tunnistanut käsinettä tai sen käyttötarkoitusta, mutta osasi kuvailla sitä muistaakseni ”nahkaiseksi kappaleeksi, jossa on viisi pitkulaista uloketta”…ilman oivallusta siitä, että vaatekappale oli käden muotoinen tai ylipäänsä tarkoitettu kädelle. Nimikkohenkilön erikoisuuden lisäksi muistan kirjasta myös sen, kuinka Sacks kuvaili siinä liikuttavasti erään hämmästyttävän Bach-orientoituneen kehitysvammaisen tytön tarinaa sekä autistisen piirtäjäpojan lahjoja (jos nyt en sekoita kirjan potilaita keskenään), jolla oli haasteita kommunikoinnissa mutta hienon yksityiskohtaisia kuvituksia kasveista, joita oltiin liitetty kirjaankin. Sakcs suositteli poikaa persoonalliseksi luontokuvittajaksi, josta oli silloin lukiessa samaa mieltä, ja joka on tavallaan jäänyt tapauksena takaraivoon myöhemminkin ns. neuropoikkeavien taidenäyttelyissä käydessä – näillä taiteilijoilla on mielestäni välittömämpää, vapaampaa ja puhuttelevampaa taidetta kuin monilla akateemisten kaanonien kahlehtimilla taiteilijoilla.

        ”Kirjailija joka kadotti kirjaimet” oli ”Mieheen joka luuli vaimoaan hatuksi” nähden ehkä vähemmän erikoisia tapauksia sisältävä, kun siinä oli tosiaan yleisemmistäkin ilmiöistä (kuten siitä kasvosokeudesta ja esim. Sakcsin tuntemuksista silmän verkkokalvon irtaumasta), vaikka oli siinä myös entiseen malliin spesifimpiäkin potilaita, kuten nuotteja/kirjaimia hahmottamaton muusikkonainen sekä silmien syvyyshahmotuksen ongelmista. Kiintoisia molemmat kirjat yhtä kaikki.

        Kiitos Torey Haydenin suosituksesta, tämä ei ollutkaan entuudestaan tuttu, mutta kuulostaisi kiinnostavalta jatkolta Sacksille.

        Noista eri etnisyyksien erottamisesta oli muuten siinä ”Kirjaimet kadottaneessa kirjailijassakin”, jossa Sacks viittasi tutkimuksiin, joiden mukaan ihmisen aivot tietyllä tapaa ehdollistuvat näkemilleen kasvoille aivan varhaislapsuudessa – teoriassa siis mitä monipuolisempia/eksoottisia kasvoja näet varhaislapsuudessa, sitä helpommin erotat näitä myöhemminkin etnisistä taustoista huolimatta. Tai päinvastoin, pelkästään homogeenisten kasvojen näkeminen lapsuudessa voi vaikeuttaa näistä erottuvien kasvojen tunnistusta myöhemmin. Toisaalta vähän kuten aivot voidaan totuttaa tietynlaisille kasvonpiirteille, niitä on mahdollista koettaa harjaannuttaa muunlaisillekin, vaikka se vaikuttaisi olevan varsin haastavaa myöhemmällä iällä.

      • #150204
        dbgirl
        Osallistuja

        Ole hyvä! Itselleni Haydenin kirjoista mieleen jäi Tiikerin lapsi ja Aavetyttö. Nämä eivät todellakaan ole sitten mitään hyvänmielen kirjoja. Mutta jos kestät lapsiin kohdistuvaa kaikenlaista väkivaltaa niin kyllä suosittelen. Pistää miettimään miten onnellisessa asemassa on itse ollut.

    • #150191
      Miihkali
      Osallistuja

      Luin pitkään lähinnä vain novelleja ja tietokirjoja, mutta viimeisen vuoden aikana olen innostunut kuuntelemaan klassikkoromaaneja äänikirjoina. Työssäni ajan paljon autoa, joten minulla on joka päivä useita tunteja aikaa kuunnella kirjoja. Toissapäivänä sain loppuun Harper Leen ”Kuin surmaisi satakielen”, joka on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista.

      Kirja tunnetaan tietysti parhaiten rasismin ja rotuerottelun kritiikkinä, jollaisena se onkin varsin pureva ja mieleenpainuva. Mielestäni kirjan teho ei kuitenkaan suoraan perustu sen poliittiseen sanomaan vaan lapsen näkökulmaan. Vaikka kirjassa käsitellään monia raskaita ja surullisia aiheita (vammaisuus, yksinäisyys, syrjintä, väkivalta, seksuaalirikokset), on yleissävy lämmin, humoristinen ja viaton. Elämä on kertojahahmolle jännittävä seikkailu, maailma ihmeellinen paikka tutkittavaksi. Ennen kaikkea näenkin kirjan kasvutarinana ja kertomuksena siitä, kuinka lapsi ymmärtää etteivät hänen ihailemansa aikuiset ja hänen rakas lapsuuden kotipaikkakuntansa olekaan niin virheettömiä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Lapsi todistaa kauhuja mutta on niistä ulkopuolinen eikä täysin niitä edes ymmärrä, ja siksi kirjan poliittinen viesti ei tunnu saarnaavalta vaan lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

      Kirja on myös aivan hämmästyttävän hyvin kerrottu. Olen itse mielestäni varsin hyvä kirjoittaja, ja lukiessani siksi usein ajattelen, että jos vain olisin keksinyt saman tarinan, osaisin helposti kirjoittaa sen paremmin. Nyt tulin kuitenkin aidosti kateelliseksi, niin harkittua ja hallittua on Harperin kerronta. Varsinkin kertojahahmo, poikatyttö Scout, on kirjan lukemisen jälkeen samaistuttava ja todentuntuinen — ihan kuin hänet olisi itse tuntenut omassa lapsuudessaan. Lama-ajan Alabaman miljöö on kuvattu elävästi ja tarkkanäköisesti.

      Ainoa motkotuksen aihe on, että Scoutin isä Atticus Finch on kuvattu vähän liiankin virheettömänä ja viisana hahmona. Toisaalta hahmo nähdään isäänsä jumaloivan lapsen silmin, mikä tekee hahmon ihannoidusta kuvauksesta hiukan helpommin sulatettavan. (Olen kuullut, että muutama vuosi sitten romaanina julkaistussa luonnosversiossa ”Kaikki taivaan linnut” vanhoille päivilleen ehtinyt Atticus paljastuu kärttyisäksi vanhaksi mulkeroksi.) Lisäksi mustaihoisia henkilöhahmoja (palvelijatar Calpurnia ja raiskauksesta aiheetta syytetty Tom) ei kehitellä niin pitkälle kuin valkoisia, mikä syö kirjan tematiikalta hiukan tehoa.

      Kaikkinensa kuitenkin erinomainen teos, jota ehdottomasti suosittelen kaikille luettavaksi. En yleensä itke kirjoja lukiessani (tai kuunnellessani), mutta Leen kirjalle tuli vetisteltyä useampaan kertaan.

      • #150205
        dbgirl
        Osallistuja

        Itse en ole lukenut Kuin surmaisi satakielen-kirjaa (leffan kyllä olen nähnyt), mutta luulisin että isää ihannoivan lapsen näkökulma sekä tummaihoisten ihmisten kuvaus molemmat kuvastavat omaa aikaansa. 60-luvullakin vielä oli sitä rotujaottelua, toki avarakatseisempiakin oli jo joukossa, mm. kirjailija itse.

    • #150418
      Brutus
      Osallistuja

      Cormac MacCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

      Hiljattain kuolleen Cormac MacCarthyn ehkä legendaarisin romaani. En tiennyt tästä mitään muuta ennen kuin aloin lukemaan yhden kirjasivistyksestä vähän paremmin perillä olevan kaverin suosituksesta. Ja onhan se kova.

      Veren ääriin on tarina amerikkalaisesta sielunmaisemasta ja villistä lännestä. Tyyli on vähän sellainen unimainen, missä toisinaan vallitsee rauhallinen villin lännen tunnelma, pappi, tuomari, sotilaita ja muita länkkärihahmoja hevosten selässä matkaavat tähtien loistaessa taivaalla, kitara soi ja kojootit ulvovat… sitten äärimmäinen väkivalta räjähtää, ja gorea ja verta riittää. Kaikki muotoiltu siten, että homma on kuin unesta, jossa vähän yliampuva meininki epämääräisine hahmoineen ja yksityiskohtineen ovat täysin itsestäänselvyyksiä ja normaaleja ilmiöitä.

      Itse luin tämän vähän sillä silmällä, ettei väkivaltaa varsinaisesti oltukaan tarkoitettu pelkäksi shokkikeinoksi, vaan sillä oli ihan tarkoituksensa tietyn surrealistisen tunnelman korostamisessa. Tietty tässä vähän pohdiskellaan vielä pahuuden olemusta ja muuta vastaavaa: jos teodikea-ongelma esimerkiksi on tuttu, niin tässä käsitellään juuri sitä. Jos siis Jumala on hyvä, miksi tämä sallii äärimmäisen pahan maailmassa?

      • #150419
        dbgirl
        Osallistuja

        Hei, toi Veren ääriin kuulosti mielenkiintoselta kirjalta! Menee lukulistalle 🙂

        Viimeksi luettuja kirjoja, no Alastair Reynoldsin Kuilukaupunki 1 ja 2, mutta en menisi niitä kehumaan.

        Sen sijaan viimeksi luettu sarjis on Jeff Lemiren Blackhammer vol 1, mielenkiintoinen ja vähän erilainen supersankarisarjis. Pidin taiteesta.

    • #150420
      Miihkali
      Osallistuja

      Kuten mainitsinkin, olen kuunnellut paljon äänikirjoja. Viimeisin loppuun asti saamani oli Mary Shelleyn Frankenstein vuodelta 1818, joka olikin hyvin valaisevaa ja historian harrastajan näkökulmasta kiehtovaa luettavaa. Frankensteinia pidetään usein ensimmäisenä tieteiskirjana, ja mielestäni ihan perustellusta syystä. Vaikka vanhemmassa kirjallisuudessa on jälkikäteen nähty tieteiskirjallisuuden aineksia sikäli, että niissä yritetään kuvitella, millainen tulevaisuus voisi olla, niin Frankensteinissa Shelley hyvin selvästi hylkää yliluonnollisen kauhun ja pyrkii tarjoamaan luonnontieteellisen selityksen kauhuilleen. Yksi hahmoista jopa sanoo suoraan, ettei nyt ole kyse kummitusjutuista vaan totisimmasta todesta.

      Frankensteinia on kutsuttu myös ensimmäiseksi nuortenkirjaksi, ja kieltämättä siinä on lajityypille ominaisia aineksia. Hirviö on ainutlaatuinen, valtavan lahjakas ja hyväntahtoinen olento, jonka erilaisuutta ympäristö ei kuitenkaan kykene hyväksymään, ja tämä täyttää otuksen vihalla ja kostonjanolla. Ainakin nykyajan lukijan silmään hirviö onkin enemmän sankari ja uhri kuin roisto. Shelleyn näkökulma sen sijaan on ambivalentimpi, ja luomuksensa hylkäävä Victor Frankenstein kuvataan lähinä traagisena sankarina, jonka lahjakkuus ja kunnianhimo koituvat lopulta hänen kohtalokseen. Hirviö nähdään vastaavasti luonnonoikkuna, jonka tuhoutuminen on lopulta kaikkien etu, jopa olennon itsensä. Täysin vaille sympatiaa ei kuvatusta jätetä, ja örmyn näkökulmasta kerrotut kohtaukset ovat kirjan mukaansatempaavimpia ja sydäntäsärkevimpiä. Frankensteinin kärsimykseen en osannut samaistua, sillä mies on täysi mulkku. Pidin myös alun Jäämerelle sijoittuvasta prologista, joka alustaa salaperäisen ja melodramaattisen tunnelman onnistuneesti.

      Kirjan keskeiseksi sanomaksi tuntuisi nousevan se, ettei ihmisen parane luulotella itsestään liikoja ja omaksua Jumalan roolia. Kirjan voikin nähdä perinteisenä varoituksena hybriksen vaaroista, mutta tieteelliseen aikakauteen päivitettynä. Pessimismi ja maailmantuska, tieteen kyvyttömyys ratkaista elämän ja ihmisyyden syvimpiä ongelmia ja murheita, ovat pysyneet tieteiskirjallisuuden tärkeinä teemoina vielä 2000-luvullakin.

      Frankensteinin suurimpana ongelmana pidän hirviön epämääräisyyttä. Shelley ei missään vaiheessa määrittele hirmun voimia kunnolla, ja vaikka otuksen synnylle annetaan naturalistinen selitys, on olento toimintansa puolesta kuitenkin käytännössä yliluonnollinen. Otus esimerkiksi löytää V. Frankensteinin ongelmitta aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tarinassa kuljetaan eri puolilla Eurooppaa ja taitetaan tuhansien kilometrien matkoja tiettömässä erämaassa. Hirviöllä on myös kyky ilmestyä varoittamatta paikalle ja hiippailla halki puolen Euroopan sivullisten huomaamatta, vaikka Shelley toisaalta korostaa hirviön olevan valtavan suuri ja hirvittävän ruma.

      • #150421
        dbgirl
        Osallistuja

        En suotta ole pistänyt Goodreads-sivustolle profiilikuvakseni Frankensteinia. Mielestäni se on yksi tieteis- ja kauhukirjallisuuden yksi mieleenjäävimmistä ja traagisimmista uhreista ja noinkin vanhaksi kirjaksi äärimmäisen hyvä. On vain muutama 1800-luvun kirja minkä olen saanut luetuksi loppuun ja tämä on yksi niistä. Sellainen jota jaksaa lukea vielä parisataa vuotta julkaisunsa jälkeenkin, ei suotta kehuta klassikoksi. Minä, jos rehellisesti sanotaan, en jaksa oikein kirjoja jotka on tehty ennen 1960-lukua koska suoraan sanottuna ne on tylsiä ja vanhahtavia kirjotusasultaan ja mulla menee hermot niihin. Frankensteiniin ja Draculaan ei mennyt. En just nyt muista mikä se kolmas oli. Pystyn samaistumaan Frankensteinin hirviöön täysin. Frankenstein itse on hirviö. Tämä on selvä kannanotto siihen millaisia hirviöitä me ihmiset olemme, luomme ehkä jotain kaunista välillä mutta senkin vain tuhotaksemme ja osoittaaksemme olevamme kaiken muun yläpuolella. Mukamas. Minä vihaan ihmisiä, joskaan en kaikkia yksilöitä. Kirja ei ole täydellinen, siinäkin on paljon turhaa lätinää, mutta ytimeltään se on todella kaunis kirja ihmisen henkisestä rumuudesta.

      • #150431
        Brutus
        Osallistuja

        Ikinä en ole alkuperäistä Frankensteinia lukenut, vaikka olisi pitänyt. Meillä oli se joskus ihan paikallisessa kirjastossa, mutta kuten kaikki muutkin laadukkaat ja suositut kirjat, myös se poistettiin valikoimasta taannoisen puhdistuksen myötä. Muistan lukeneeni että Mary Shelley sai inspiraation aikansa vangeilla tehdyistä julmista kokeista, ja erityisesti sellaisista missä sähköä johdettiin eläviin/kuolleisiin ruumiisiin show-mielessä ja maksava yleisö sai pällistellä sitä sätkivää reaktiota mikä siitä tuli. Aika raakalaismaista menoa ollut.

        Itsellä on seuraavat pari viikkoa lomaa, minkä ajan päätin omistaa “Belle epoquelle” ja ranskalaiselle kirjallisuudelle. Otin varaslähdön viikonloppuna lukemalla Honore de Balzacin Bette-serkun, Gustave Flaubertin Madame Bovaryn sekä ihan välipalaksi Dimitri Furmanovin propagandaklassikko Tshapajevin, josta vuonna 1934 ilmestyneen legendaarisen filmatisoinnin arvostelin joskus aikoinaan.

        Noista ranskalaisista ei voi muuta sanoa, kuin että ajan ihmiset selvästi rakastivat leikitellä kaikenlaisilla ihme konteksteilla. Tyypillisesti jos tarina esimerkiksi kertoo maitoa ostavasta mummosta, niin siinä on pakko olla sivukaupalla selitystä Napoleonin jälkeisistä yhteiskunnallisista suuntaviivoista, mummon omasta suvusta ja lapsuudesta, päivän säästä ja vaikka mistä. Itse tykkään just tällaisesta tekstistä, olipa sitten kyse vaikka fiktiosta, elokuva-arvostelusta tai muusta asiakirjoituksesta, missä sitä sanomaa syvennetään oikein kunnolla avaamalla kontekstia.

        Honore de Balzac työskenteli aikoinaan toimittajana ja jonkinlaisena epäonnistuneena keinottelijana, joten miehen kuvaus vanhan aristokraattisen ja nousevan porvarillisen kulttuurin välimaastossa elävästä 1800-luvun ranskalaisesta yhteiskunnasta on todella tarkkaa jälkeä. Tuon kirjan alussa Balzac esimerkiksi kuvailee kuinka Napoleonin vanavedessä maan johtoon nousi kaikenlaisia pyrkyreitä ja uusi sukuja, jotka restauraatiossa ajettiin henkipattoina ja sotasyyllisinä tiehensä. Kun Bourbonit vastaavasti syrjäytettiin, otti uusi dynastia vanhat bonapartistit takaisin siipiensä suojiin ja vallan kahvaan.

        (Balzacin itsensä kuoleman jälkeen Ludvig Napoleonin, sen alkuperäisen veljenpojan, onnistuikin helposti sitten kaapata valta ja perustaa uusi keisarikunta.)

        Aina oppii uutta.

        Gustav Flaubert on vähän kuin ranskalainen vastine Dostojevskille, tiettävästi venäläisten ja ranskalaisten klassikoiden välillä olikin aikoinaan paljon keskenään vaihdettuja vaikutteita, kiitos ranskan aseman suurena sivistyskielenä. Madame Bovary on tarina rikkaan porvarisrouvan onnettomasta avioliitosta, painottaen erityisesti päähenkilön psykologista puolta. Hyvin simppeli kirja, mutta mestarillisesti kirjoitettu.

        Tshapajev taas on juuri sellaista paatosta, mitä tällaiselta kirjalta voikin odottaa, tämä on ehkä hengeltään lähimpänä jotain Sergei Eisensteinin alkupään leffoja. Tshapajev on kansanomainen hahmo ja kaikenlaisia päät pilvissä leijalevia byrokraatteja vihaava sisällissodan sankari, arojen urho, taistelutantereila kotkan lailla kiitävä ori ja vallankumouksen viuhahtava sapeli, joka silkan päättäväisyytensä sekä tahtonsa voimalla panee asioihin vauhtia ja selittää monimutkaisemmatkin manööverinsä karttojen ja kirjasivistyksen sijaan kyökin ämpäristä kaivamillaan perunoilla.

        Neuvostoliitossa Tshapajeviin kuuleman mukaan suhtauduttiin tavallisen kansan keskuudessa enemmän kyynisesti kuin mitenkään ihastellen, etenkin toisen maailmansodan ja muiden sisällissotaa seuranneiden keskeisten tapahtumien jäljiltä. Joku 20-luvun alun kähinä ei enää kylmän sodan aikaan oikein ollut enää kovinkaan ajankohtaista juttua.

      • #150432
        Miihkali
        Osallistuja

        Jos kaunis aika kiinnostaa, suosittelen Pierre Loÿsin Bilitisin lauluja. Ei ole suomennettu, mutta englanninkielinen käännös löytyy ilmaiseksi netistä. Jos ranska taittuu, kannattaa lukea alkukielellä.

        Kirjasta tehtiin 1970-luvulla löyhä elokuvasovitus (Tyttö ja unelma), jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää erityisen hyvänä, vaikka filmi onkin pornoelokuvaksi hyvin tehty ja visuaalisesti kaunis. Ohjaajan myöhemmästä tuotannosta löytyy mm. raflaavasti nimetty Hellät serkukset, tehköön jokainen siitä omat päätelmänsä.

        Francis Lain ääniraidasta sen sijaan pidän ja olen sen hankkinut hyllyyn alkuperäisenä vinyylinä. Kavereille kun olen sitä soitellut, niin ovat verranneet Shumio Shiratorin muumimusiikkeihin, ja onhan niissä kieltämättä jotain samaa — unenomaista tunnelmointia analogisella syntetisaattorilla.

      • #150433
        Brutus
        Osallistuja

        Kiitos suosituksesta, pitää kyllä lukaista tässä joskus kunhan saan käsiini. Kiitos myös leffatriviasta, kuulostaa tosi mielenkiintoiselta tapaukselta.

      • #150434
        Miihkali
        Osallistuja

        Claude Debussyllä on muuten jokunen Bilitisin innoittama sävellys. Hyvin kauniita kappaleita, joita itse olen joskus yrittänyt pianolla opetella. Tosin huonolla menestyksellä.

    • #150462
      Brutus
      Osallistuja

      Viime keskiviikosta tähän hetkeen tullut luettua 21 romaania, ja vielä kokonainen viikko jäljellä hyvää aikaa.

      Näistä toistaiseksi päräyttävimmät ovat olleet:

      Louis-Ferdinan Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
      Guy de Maupassant: Bel-Ami
      Emile Zola: Kivihiilenkaivajat
      Honoré de Balzac: Ukko Goriot
      Honoré de Balzac: Gobseck
      Emile Zola: Nana

      Näistä ensimmäinen on oikeasti kirjoitettu vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta klassikko mikä klassikko. Niin kauas kuin yötä riittää on mustaa huumoria rehottava pessimistisen misantroopin ja kyynisen nihilistin omaelämänkerta, eli vähän kuin sofistikoituneempi näkemys mielensäpahoittajasta. Kirjoittajan näkökulmasta koko maailma on yhtä groteskia farssia: enemmistö ihmisiä on pelkästään pösilöitä ja rumiluksia, poliitikot rikollisia ja upseerit raakkuvat isänmaasta sotaan kyllästyneille rivimiehille, jotka vain odottavat tilaisuutta hypätä miinaan tai saada antautua viholliselle. Huvittavana triviana tätä mustan komedian helmeä ei ilmeisesti oltu tarkoitettu humoristiseksi, vaan kirjailija oli näkemyksineen vakavissaan ja loukkaantui saamastaan leimasta.

      Emile Zolan Kivihiilenkaivajat on selvästi toiminut suurena innoittajana myöhemmälle sosialistiselle kirjallisuudelle ja elokuville. Tämä romaani on kantaa ottava naturalistinen näkemys lähes orjan asemassa elävistä työläisistä sekä näitä riistävistä rikkaista porvareista. Tietysti mukana on myös vallankumouksen aate sekä asemaansa kyllästyneiden kyöhien lakko ja kapina kaikkine jälkiseuraamuksineen. Oikeassa elämässä Zolan romaani täytti tehtävänsä, ja kaivostyöläisten kurjaan asemaan alettiin tehdä parannuksia.

      Loput mainituista kuvastavatkin sitten rintamalinjan toistapuolta, eli porvarillista kulttuuria ja rahan mahtia. Bel-Ami on tarina “kauniina ystävänä” tunnetusta nuoresta toimittajasta, joka alkaa käyttää asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja nousta yhteiskunnan hierarkiassa tyhjätaskusta eliitin jäseneksi vietellen naisia, pettäen kaikkia ja käyttäen kontaktejaan rikkaiden miesten uhkailemiseen ja tuhoamiseen. Kirkkoon sijoittuva finaali toi mieleen ensimmäisen Kummisedän. Valheen ja petoksen tapahtumapaikkana on tietysti rakkauden kaupunki, Pariisi.

      Gobseck ja Ukko Goriot ovat Balzacin isyyttä ja rahaa käsitteleviä keskeisiä teoksia. Ukko Goriot on rikas ja hyväntahtoinen isä, joka tulee lopulta omien lastensa nylkemäksi ja hyväksikäyttämäksi, Gobseckin nimihenkilö on ihmisiä surutta nylkevä koronkiskuri, jonka saaliiksi yksi Goriotin tyttäristä perheineen päätyy. Balzac oli muuten kova jätkä, mieshän kirjoitti elämänsä aikana ihan lonkalta enemmän kuin moni muu kirjailija yhteensä, mm. 91-osaisen kirjasarjan missä oli oma johdanmukainen sisäinen maailmansa hahmoineen päivineen, ja johon nämäkin mainitut teokset kuuluvat.

    • #150522
      Katmand0r
      Osallistuja

      Pitkästä aikaa tuli palauttua kaunokirjallisuuden pariin. Pitkään hyllyssä pölyä kerännyt, saksalaisen Karl Mayn kirjoittama seikkailuromaani Hopeajärven aarre sai tehtäväkseen toimia junamatkakirjallisuutena.

      Kyseessä on 1800-luvun loppupuolelta oleva Villin lännen seikkailu, jonka kirjoittaja ei tosiaan koskaan itse valtameren toisella puolen vieraillut. Tämän johdosta toki muutamia asiavirheitä joukkoon mahtuu, mutta kokonaisuudessaan oikeastaan puhtaasti seikkailusta, käänteistä ja lukuisista hahmoistaan elävä tarina imaisee mukaansa. Lisäksi se on tietysti kiehtova ikkuna siihen mielenmaisemaan, josta 1800-luvun saksalainen maailmaa ymmärsi.

      Jos esim. Jules Vernen tuotanto miellyttää, niin suosittelen myös Karl Mayta. Lähes 500 sivua etenee veturin lailla pelkän toiminnan ja seikkailun varassa, minkäänlaista hahmokehitystä tai kovin perinteistä romaanin rakennettakaan ei ole luvassa.

    • #150610
      Brutus
      Osallistuja

      William Easttom: Modern Cryptography

      Kun molempiin jalkoihin iski toissapäivänä “juoksijan polvi” ja joutui hetken olemaan taas aloillaan, päädyin lukemaan nopealla aikataululla muutaman tosi eksoottisen ja opettavaisen kirjan, joista tämä lienee se kaikkein hienoin ja mieltä avartavin. Nimensä mukaisesti kyseessä on viimeisintä huutoa oleva oppikirja/opas kryptografiaan eli salakirjoitukseen ym. koodikieleen. Ensimmäiset sata sivua kuvaa erilaisia historiallisia salakirjoitusmenetelmiä ja viimeiset kolmesataa enemmän tai vähemmän nykyisen tietotekniikan aikakaudella yleisessä käytössä olevia informaation salaus- ja suojausmenetelmiä ja niiden matemaattisia perusteita.

      Olen jostain mukulasta asti halunnut tutustua tällaiseen, mutta nyt vasta osui käteen sopivan selkeä ja helppolukuinen johdatus aiheeseen. Ennen tietokoneita kehitetyt manuaaliset menetelmät on hauskaa ajanvietettä ja älyllisempää harrastusmateriaalia, ja monia näistä tekniikoista pystyy helposti yhdistelemäänkin. Oma suosikkini vanhoista on saksalaisten ensimmäisessä maailmasodassa käyttämä edistyksellinen koodikieli, joka suunniteltiin vartavasten helppoa morsettamista silmällä pitäen. Jos tästä siis haluaa kaiken ilon irti, niin kannattaa opetella myös oikeaoppisen viestintävälineen hallinta.

      Olisi kyllä ollut joskus kouluvuosina vänkää, kun pojat muutenkin tykkäsi kaikesta sotaan liittyvästä, ja porukalla olisi vielä ollut tällainenkin kehittävä harrastus ja vanhat sotilaskoodit hanskassa.

    • #150694
      dbgirl
      Osallistuja

      Ei viimeisin, mut Helena Telkänrannan Millaista on olla kissa ja Millaista on olla koira?

      Jos haluaa lemmikkinsä parasta ja siis ymmärtää sitä, suosittelen lukemaan. Itselleni koirakirja oli antoisampi. Helpottuu kommunikointi kummasti.

    • #150708
      Brutus
      Osallistuja

      James Clear – Atomic Habits: An Easy & Proven Way to Build Good Habits & Break Bad Ones

      Pitkästä, pitkästä aikaa todella merkittävä ja positiivisia muutoksia ajattelumalleihin nopsaan nostattanut lukukokemus, ehkä paras koskaan kirjoitettu self help -kirjanen, joka keskittyy enemmän suoraan asiaan ja faktoihin menemättä turhaksi esimerkkien lateluksi tai itsensä toistoksi. Pieniä kauneusvirheitä on parissa kohtaa, mutta ne on helppo antaa anteeksi.

      Kirjan ydin lähtee huomiosta, että ihmismieli on biologian rajoissa äärimmäisen mukautuvainen ja joustava: käytännössä kaikki opittu ja omaksuttu kokemus ja tieto muuttaa jonkin verran kokonaisuutta ja vaikuttaa sitä kautta omaan käyttäytymiseen ja näkemykseen itsestä ja maailmasta. Suuri osa identiteetistä koostuu erilaisista opituista assosiaatioista ja rutiineista, joiden logiikkaan Atomic Habits erityisesti keskittyy.

      Rutiinilla tarkoitetaan toistuvaa opittua toimintaa, joka sisäistettynä on muuttunut osaksi identiteettiä ja toimii enemmän tai vähemmän automaatiolla. Identiteetti ja rutiini muodostavat tietynlaisen syklisen järjestelmän, jossa konkreettinen toiminta vahvistaa omaksuttua identiteettiä, ja identiteetti vastaavasti ohjaa ihmistä konkreettiseen toimintaan.

      Kaksi tällaista sykliä, mitä on tullut elävässä elämässä nähtyä: Henkilö päätyy toistuvasti noloihin sosiaalisiin tilanteisiin, alkaa ajatella itsestään sosiaalisesti poikkeavana ja omaksuttu vääristynyt minäkuva johtaa yhä uusiin noloihin tilanteisiin tai peräti ihmisiltä sulkeutumiseen. Toisessa tapauksessa sarja epäonnistumisia johtaa masennukseen ja vääristyneeseen minäkuvaan, mikä edelleen johtaa itsensä sabotaasiin ja lannistumiseen, mikä edelleen vahvistaa epäonnistumisen tunnetta ja masennnusta ym.

      Yhtenä esimerkkinä assosiaatioista kirjoittaja mainitsee unettomuudesta kärsivien hoidosta, jossa potilaat määrättiin menemään sänkyyn ainoastaan väsyneinä ja nukkumaan, jotta näiden aivot oppivat yhdistämään makuuhuoneen ja makuusijan nimenomaan nukkumiseen. Sängyssä pelaaminen, telkkarin katsominen ja kännykän räplääminen taas aiheuttaa pidemmän päälle unettomuutta juuri samasta syystä: aivot oppivat siinä yhdistämään nukkumiseen tarkoitetun tilan kaikenlaiseen aivoja uuvuttavaan säätämiseen. Tämä on Pavlovin koira -efekti käytännössä, tätä myös sovelletaan paljon Atomic Habitsin sivuilla.

      Atomic Habitsin sanoma on, että näitä järjestelmiä ja syklejä on mahdollista oppia kokonaan uusia ja ulos vanhoista, ja suuri osa kirjasta keskittyy erilaisiin yksityiskohtiin ja menetelmiin, joita soveltamalla homma on mahdollista ottaa haltuun ja rakentaa itselleen erilaisiin elämäntilanteisiin optimaalisia kokonaisuuksia. Jos urheilu on tuttua, niin tämä on vähän kuin ruokavalioiden ja treeniohjelmien suunnittelua ja toteutusta, mutta tässä se tietty oman elämän hallinta viedään ihan nextille levelille.

      Jos pystyy määrätietoisesti ja kärsivällisesti järjestelemään rutiinit kuntoon ja karsimaan kaikenlaisen matkan varrella opitun kuonan pois, niin tälläisella voi saada aika kovat lisäbuustit tuottavuuteen.

    • #150786
      Brutus
      Osallistuja

      Nyt kun Amazonin Invincible-animaatiosta on tulossa toinen kausi, niin pitihän se sarjakuvakin lukea loppuun… ja täytyy sanoa, että kyllä ne alkupään jutut on vielä varsin kesyä kamaa verrattuna kaikkeen mitä tarinan edetessä on luvassa. En nyt tietenkään voi lähteä spoilaamaan mitään, mutta käytännössä jokaisella hahmolla on vaikka minkälaisia twistejä ja yllätyksiä luvassa, jopa ensimmäisen kauden ykkösroistolla, joka on kaikkea muuta kuin yksiulotteisen paha hahmo. Invincible on vielä sellainen tarina, missä kuka tahansa keskeinenkin hahmo saattaa kuolla yhtäkkiä pois, joten loppua kohden meno on todella jännittävää.

      Internetin foorumeilla joku sanoi mielestäni osuvasti, että nykypäivän väsähtänyt sarjakuva-Marvel voisi uhrata vaikka sata vauvaa epäjumalille eikä silti pääsisi tarinankerronnassa samalle tasolle Invincible kanssa.

    • #151091
      Brutus
      Osallistuja

      Yhden proffan vinkin innoittama aloitin tällaisen lukuprojektin, missä tarkoituksena on lukea samanaikaisesti Dostojevskin ja Nietzschen tuotantoa. Nämä kaksi kirjoittajaa elivät samaan aikaan, käsittelivät samoja aiheita ja jälkimmäinen myös tunsi Dostojevskin keskeisen tuotannon, mutta miesten näkökulma on täysin eri: Nietzsche oli ateisti ja Dostojevski uskova kristitty. Tässä jos missä on henkevää ajavietettä kaikille kaunokirjallisuudesta, filosofiasta ja eksitentialismista kiinnostuneille.

      Ensimmäisenä tuli tulettua Dostojevskin Kellariloukko (tai Kirjoituksia kellarista), eli Dostojevskin näkemys aikansa luuserimiehen psykologiasta. Tämän tarinan päähenkilö on vähän liiaksikin omiin ajatuksiinsa rakastunut mies, joka ei kuitenkaan osaa tai halua muuttaa ajatuksiaan konkreettisiksi teoiksi, enintään suuriksi puheiksi. Todellisuudessa päähenkilö pelkääkin muita ihmisiä ja haasteita, mistä syystä tämä ei ikinä pääsekään elämässään eteenpäin tai kasva henkilönä, arvoiltaan tämä mies onkin jämähtänyt lapsellisen nihilismin ja omahyväisyyden tasolle. Niin merkityksetöntä tämän miehen elämä on, että tämä näkeekin verisiä loukkauksia ja uhkauksia sellaisissakin pienissä eleissä, joita useimmat ihmiset eivät edes huomaa.

      Nietzscheltä tuli ensimmäisenä luettua Epäjumalten hämärä, mikä siis kirjoittajan itsensä mukaan on ehkä paras johdanto tämän monitulkintaiseen ja hankalaan filosofiaan. Tässä on siis juttua yli-ihmisestä, hyvän ja pahan tuolle puolen asettumisesta, moraalin uudelleenarvioinnista, kristinuskon vastustamisesta, ym. Kaikki klassiset Nietzschen ajatukset lyhyesti pähkinänkuoressa. Ihminen on jotain, joka on ylitettävä! Venäjällä nämä Nietzschen ajatukset saivat viime vuosisadan alussa kiehtovan hengellisen tulkinnan, jossa kaikella edeltävällä haettiin jonkinlaista uuden ajan korkeampaa henkisyyttä ja ihmisyyttä etc. Erittäin kiehtovaa kamaa.

      Seuraavaksi Dostojevskilta luvassa Muistelmia kuolleesta talosta, eli nimensä mukaisesti muistelmateos kirjoittajan pakkotyövuosilta Siperiasta, jonne Dostojevski päätyi osallistuttuaan nuorusvuosinaan vallankumouksellisen liikkeen toimintaan. Tämä on ehkä jo tyylinsä vuoksi helpoin ja kevyin kaikista Dostojevskin romaaneista, samalla yksi parhaista muutenkin kuin tekijänsä bibliografiassa. Tässä on kaikki olennainen Dostojevskin nerokkaasta ihmistuntemuksesta taitavaan tarinankerrontaan ja maailmankuvaan. Kuvaillessaan vankilan olosuhteista Dostojevski tulee pohdiskelleeksi ihmisyyttä, työtä kärsimystä, uskoa ja moraalia, ylipäänsä asioiden merkityksen tärkeyttä ihmismielen eheydelle ym. Muistinko jo mainita, että tässä on yksi hienoimmista romaaneista koskaan? Nietzschekin oli fani.

      Toinen Nietzscheni on Näin puhui Zarathustra, joka on mystisen romaanin muotoon kirjoitettu filosofinen teos. Omasta mielestäni tämä taitaa jopa olla kirjoittajansa helpoiten lähestyttävä ja viihdyttävin kirjanen. Nietzschehän sairasti jotain tuntemattomaksi jäänyttä vaivaa, ja miehet sepustukset ovat jo sen epävakauden ja sekavuuden vuoksi hyvin “vapaamuotoisesti” kirjoitettuja – paitsi tämä. Yksinkertaisessa juonessa Zarathustra astuu alas vuoreltaan matkaamaan ja kohtaamaan ihmisiä keskustellen näiden arvoista ja näkemyksistä liittyen vaikkapa Jumalan ja moraalin olemassaoloon, kärsimyksn ja kuoleman todellisuuteen, ajan luonteesta, yli-ihmisestä, ym. perus Nietzsche-juttuja. Kirjoittaja itse piti tätä pääteoksenaan, enkä ihmettele yhtään minkä vuoksi.

    • #151094
      Ludil
      Osallistuja

      Tuosta Dostojevskin pikkuisesta ”Kellariloukosta” on pakko tulla komppaamaan sen verran, että tarina on yksi miekkosen hauskimmista ja ehdottomasti nasevimmista; sellainen jota suosittelen lukemisesta pitäville tutuillenikin ensimmäiseksi Dostojevskiksi, jos kirjailijan tyyli ei ole muuten tuttua mutta tämän tuotantoon kiinnostaisi tutustua – tarinan filosofinen ja hiukan ’kieli poskessa’-tyyppinen monologipuolisko selittää tarinallisempaa jälkipuoliskoa, jossa päähenkilö on tosiaan pyhän närkästyksen täyttämä ties mistä milloinkin, ei opi mitään, eikä kasva ihmisenä mihinkään. Mainio kerrassaan!

      Vaikka Dostolta onkin tullut aikoinaan luettua mm. tiiliskiviromaanit ”Idiootti”, ”Rikos ja rangaistus” sekä ”Karamazovin veljet”, niin tuo ”Kuolleesta talosta” on jotenkin jäänyt teokseksi, johon on kauan mielinyt tarttua mutta ei ole oikein saanut aikaiseksi, kun kirjailijan tyyli vaatii lukijalta tietynlaista projektiluonteisuutta jotta nämä saa luetuksi, vaikka ovatkin lopussa palkitsevia. Kiitos Brutukselle, nyt taas muistui tämä, ehkäpä vielä jonain päivänä saa aikaiseksi tarttua viimeinkin tähänkin, kun uskon kirjan olevan kyllä hyvä…laajasti kehuttu se on edelleen näinäkin päivinä. Noista muista mainituista ”Rikoksessa ja rangaistuksessa” on myös keskeisenä teemana tuo yli-ihmisyys, ja ”Idiootissa” on pääidea ”idiootista” hyvä, mutta omissa makumieltymyksissä molemmat kalpenevat kirjailijan viimeiseksi jääneeksi ”Karamazoveille”, joka oli lukukokemuksena ensimmäinen Dostojevskini, joka jättikin taannoin sellaisen vaikutuksen, etten ole oikein enää vastaavia löytänyt. ”Karamazovit” on lukijan haastava teos monessakin mielessä: puolet siitä käsittelevät muistaakseni muutaman päivän tapahtumia (yhden päivän ympärillä saatetaan pyöriä satojen sivujen edestä), ja vaikka olen aina ihaillutkin teoksen mahtavaa (suorastaan legendaarista) hidastempoisuutta, niin sen tietyt rönsyilevät, monien kymmenien sivujen pituiset monologit jonkun sivuhahmon ajanhenkisistä ”sivuraide”-aatoksista tekevät siitä erityistä kärsivällisyyttä edellyttävän. Myös loppupuolen oikeustarina on samaan tapaan äärimmäisen painava ja syvämietteinen, mutta romaanin psykologinen trilleritarina loistava itse juoneltaan (siitä, kuka on syyllinen ja miksi), minkä lisäksi siinä esiintyvä juonikas isäukon hahmo niin eläväisesti kirjoitettu, ettei voi kuin vaan huokailla ja ihailla. Ja mikä eepoksessa sen pääasiallisen vaikutuksen taannoin teki, oli romaanin idea siitä, kuinka siinä olevat kolme veljestä, eli simppeli raikuliveli, ehdottoman ateistinen älykköveli sekä ehdottoman hihhulina pidetty lempeä munkkiveli ovat pohjimmiltaan sama ihminen; nämä päätyvät elämissään täysin vastakkaisille teille, mutta ovat kukin tavallaan samojen eksistentiaalisten lopputulosten sävyttämiä, ja päätyvät moneen otteeseen ikään kuin sotimaan omista käsityksistään keskinäisesti, joista kirjassa on erinomaista pohdintaa koko järkälemäisyytensä edestä.

      Keskuteluketjuun palatakseen ja siihen, mitä on itse tullut tässä viimeksi luettua, niin kotimaista Jari Sinkkosta ja tämän lasten ja nuorten psykologiaa koskevat kirjat ”Lapsen kanssa hyvinä ja huonoina päivinä” (1995) ja ”Nuoruusikä” (2010). Luin nämä tietynlaisena töihin orientoitumisena, sillä kohtaan arjessa monenlaisia lapsia ja nuoria taaperoista teineihin, ja koska itselläni ei ole tällä hetkellä vanhemmuuden tuomaa kokemusta, niin jostainhan sitä on hyvä hieman sivistystä saada. Vaikka kyseiset teokset ovat hieman vanhempaa vuosimallia, niin pidän Sinkkosen teksteissä tietystä selvästi perustellusta maalaisjärjestä, jota molemmissa opuksissa on – lasten ja nuorten maailmoista kirjoitetaan asia- ja tutkimustekstiä, joista heijastuu myös arjen realismin tajua, jota ei aina kasvatusta käsittelevissä teksteissä välttämättä ole, ja jota kuitenkin varsinkin pikkulasten kanssa tarvitsisi. Arjen toimivuus sekä lapsen että aikuisen kannalta on sitä, mitä nyt etsiskelen, kun näen kuitenkin kaikenlaisesti kasvatettuja lapsia viikoittain; myös viime aikojen lehtikirjoituksia kaverivanhemmuudesta ym. on ollut samaan syssyyn mielenkiintoista seurailla jatkona.

      • #151102
        Brutus
        Osallistuja

        Lisätään tähän listaan Dostojevskin teoksista vielä Riivaajat, joka on kaikista mestarin teoksista filosofisin ja syvällisin. Tässä Dostojevski käsittelee uskonnollisen maailmankatsomuksensa ja etiikkansa suhdetta nouseviin modernistisiin aatteisiin ja vallankumoukselliseen ajatteluun. Dostojevski on tässä kirjassaan monessa suhteessa suorastaan profeetallinen, mutta siitä lisää tuonnempana kun joskus luen senkin uudestaan.

        Varoitusen sanana vain, että tämä on syvällisyytensä vuoksi samalla ehkä tekijänsä raskain ja Karamazovin veljesten jälkeen myös toisiksi pisin teos. Eli Riivaajia ei ihan noin vain yhdessä illassa luetakaan.

    • #151151
      Pelimies
      Osallistuja

      Richard Matheson: Olen legenda

      Vaikka olikin jo kaikki 3 filmatisointia nähtyä, oli pakko lukaista kirjaversion, kun sitä oli kehuttu ja sattui löytymään Oodin ”Juuri palautettua”-hyllystä.

      Lyhyt ja ytimekäs kirja, jota voi suositella myös niille, jotka eivät lue tavallisesti kirja-kirjoja,sillä kirja ja on lyhyt ja ytimekäs ja myös luvut ovat samoin.

      Filmatisoineista allekirjoittaneen suosikki on puolestaan Omega Man, joka ei ole kovin uskollinen kirjalle, mutta Hestonin roolisuorituksen, hyvin lavastetun autioituneen miljöön, hupaisan albinokultin ja 70-lukulaisen svengaavan soundtrackin ja silmiinpistävän räikeäpunaisen tekoveren osalta.

      Samalla tuli luettua myös Incal-saagan viimeinen osa, joka oli yhtä loistava kuin aiemmat , vaikka piirtäjä olikin vaihtunut.

    • #151420
      Pelimies
      Osallistuja

      Stephen King: Carrie

      Vaikka olikin jo entuudestaan tuttu, niin silti eri hyvä kirja ja tässä tapuksessa kirja sekä elokuva(1976) ovat molemmat yhtä hyviä.

      Seuraavaksi vuorossa Salem’s Lot

    • #151421
      Brutus
      Osallistuja

      Neil Gaiman: Coraline

      Elokuvana varmasti monelle tuttu, mutta tykkäsin kirjasta kovasti. Olen jostain lukiovuosista ja Sandmanin lukemisesta asti ollut kova Neil Gaiman -fani, ja tämä osui juuri oikeaan nautintohermoon. Kirjan tarina kertoo Coraline-nimisestä yksinäisestä pikkutytöstä, joka löytää kodistaan pienen oven toiseen maailmaan. Toisessa maailmassa vanhemmat ovat aina läsnä ja välittävät, naapurustossa liikuskeleva musta kissa osaa puhua ja samassa talossa asuvat höperöt vanhat mummot järjestävät teatterinäytöksiä koirille.

      SPOILER
      SPOILER

      Sitten paljastuukin, että tämä satumainen toinen maailma onkin lasten sydämiä syövän noidan luomaa harhaa, ja Coralinen on etsittävä aavetalosta kuolleiden lasten sielut ja oikeat vanhempansa päästäkseen noidan kynsistä.

    • #151507
      Pelimies
      Osallistuja

      Winston Groom: Gump ja Kumppani:

      Forrest Gumpin vähemmän tunnettu jatko-osa, josta ei tehty elokuvaa 9/11 takia ja sääli, ettei elokuvaa tehty, sillä tarina on ykkösosan tavoin hauska ja mukaansatempaava.

      Tällä kertaa Gump ottaa tahtomattaan osaa New Coken keksimiseen,Iran-Contra-skandaaliin, Berliinin muurin murtumiseen ja Persianlahden sotaan ja siinä sivussa pelaa ammattilaisena NFL:ssä, toimii tietosanakirjojen kauppiaana, sikafarmarina, aiheuttaa 2 mellakkaa, työskentelee raamattu-aiheisessa huvipuistossa tapaa Luutnantti Danin sekä Oliver Northin, John Hinckley Jr:n, Ronald Reaganin, Ajatollahin, Saddam Husseinin ja Tom Hanksin sekä joutuu 2 vankilaan ja yrittää olla hyvä isä pojalleen.

      Eri hyvä ja viihdyttävä kirja, jota on vaikeaa löytää suomeksi, mutta onneksi allekirjoittaneella kävi tuuri, kun löysin Suomi-painoksen kirpputorilta 1€ pari kuukautta sitten ja toivottavasti Paramount hankkisi joskus Groomin perikunnalta filmausoikeudet, sillä tämä suorastaan huutaa itseään kokoillan elokuvaksi.

    • #151562
      Brutus
      Osallistuja

      Robert C. O’Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

      Tässä se nyt on: aito ja alkuperäinen The Secret of NIMH!!

      Kirjan ensimmäinen puolikas seuraa likimain suoraan leffan vastaavaa, mutta adaptaatiossa tehdyt muutokset alkavat näkyä siitä eteenpäin. Melkein kolmannes kirjasta esimerkiksi on pelkkää takaumaa, jossa Nicodemus kertoo rouva Frisbylle NIMHin rottien tarinan. Perusidea on käytännössä sama, mutta tässä ei ole rottien keskinäisiä nahinoita, vaan NIMHin miehet yrittävät tappaa laboratoriosta karanneet koe-eläimet syanidilla.

      Kirja ja leffan eron voisi ehkä tiivistää niinkin, että kirja on puhdasta science fictionia, kun taas leffa enemmän satumaista fantasiaa scifi-mausteilla. Leffassa oli vielä se yksi rotta, joka hyökkää päähenkilön kimppuun leffan alkupäässä rouva Brisbyn mentyä rottien koloon. Sen nimi on kirjan mukaan Brutus. 😀

    • #151898
      Pelimies
      Osallistuja

      Stephen King: Painajainen

      Vihdoin ja viimein tuli korjattua tämäkin aukko yleissivistyksessä, kun vuoden 79 mini tv-sarjaa ei ole oikein saatavilla mistään ja lieneekö development hellissä ollut ties kuinka kauan ollut elokuvasovitus tulossa meille nähtäväksi?

      Joka tapauksessa eri jännä ja otteessaan pitävä kirja ja jäipä tästä mielen yksi sitaatti mitä siteerata: ” Minkälaista sairaalaa te ihmiset oikein pidätte täällä?”

    • #151991
      Brutus
      Osallistuja

      Pari poimintaa viimeaikaisista lukemisista:

      Sergei Netšajev: Vallankumouksellisen katekismus

      Sergei Netšajev oli 1800-luvun puolivälissä vaikuttanut venäläinen nihilisti ja fanaatikko, joka meni vihassaan ja amoraalisuudesaan niin pitkälle, että jopa Marx, Engels, Bakunin ja kaikki muutkin sillä saralla vaikuttaneet sanoutuivat irti. Sergei Netšajev katekismuksineen inspiroi mm. Dostojevskia, jolle koko äijä aatteineen edusti pahan ruumiillistumaa. Onhan tämä kaikessa lyhyessä ytimekkyydessään melkoisen mielenkiintoinen historiallinen ja psykologinen katsaus psykopaatin mielenmaisemaan. Hyvin kuvaavasti Netšajev kuolikin vankilassa.

      Viktor Frankl: Ihmisyyden rajalla

      Viktor Frankl jos mikä sopii hienosti Dostojevski- ja Nietzsche-putken jatkoksi, edustihan miehen koko psykologinen teoria samalle ihmiselämän kärsimyksen, tarkoituksen ja etiikan eksistentialismille, mutta edelleen jatkokehiteltynä ja käytännössä sovellettuna. Franklin kehittämä logoterapia perustuu merkityksen löytämiselle potilaan elämän tapahtumille, ei siis yleisellä tasolla vaan henkilökohtaisesti, sillä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne itsessään tuottaa useimmiten ihmisille tuskaa ja ahdistusta. Frankl päätyi kypsyttelemään näitä syvällisiä ajatuksiaan natsien keskitysleirillä, jossa tämän koko muu perhe murhattiin. Frankl itse löysi lääkärinä tarkoituksensa kanssavankien auttamisesta. Hieno kirja ja mies.

    • #151998
      Miihkali
      Osallistuja

      George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu (osat 1–5)

      Luultavasti kaikki tuntevat nämä tiiliskivet ainakin maineelta. Hämmentyneille tiedoksi, että kirjojen pohjalta on tehty suosittu TV-sarja Game of Thrones. Itse en ole sitä nähnyt eikä oikeastaan kiinnosta katsoa. Nyt puhutaan siis pelkästään kirjoista. Luvassa juonipaljastuksia.

      Luin kirjat nopeasti, sillä aloitin viime lokakuun alussa ja sain pari viikkoa sitten loppuun. Opustensa pituudesta huolimatta Martin kirjoittaa vanhan ajan jatkokertomusten tyyliin, ja käytännössä jokainen luku päättyy cliffhangeriin. Tämä on myös kirjasarjan heikkous ja kokonaisuus haiskahtaakin epäilyttävästi siltä, että juonta keksitään sitä mukaa kuin sitä kerrotaan. Varsinainen pääjuoni etenee erittäin hitaasti ja ajautuu toistuvasti sivuraiteelle, kun Martin tuo tarinaan yhä uusia sivuhahmoja ja -juonia sekä yllätyskäänteitä. Kirja on myös hyvin toisteinen.

      Omaan makuuni ehkä turhauttavin piirre on, kuinka moni hahmoista on kertomuksen aikana pitkiä aikoja vankina eikä siten kykene tekemään mitään merkityksellistä. Sansa on vankina käytännössä koko kirjasarjan ajan, Arya ja Jaime kahden kirjan ajan, Tyrion ja Theon yhden kirjan ajan, Lordi Eddard puoli kirjaa, Davos useissa erillisissä pätkissä, Cersei hyvän aikaa hänkin… Enkä edes nimennyt kaikkia vangiksi joutuneita hahmoja, tuossa olivat vain ne, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan! Kirjassa on myös useita sivujuonia, jotka lopulta eivät johda mihinkään vaan ajan oloon palautuvat status quoon. Sarjahan tunnetaan siitä, että ”kelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa”, mutta käytännössä tästä säännöstä luovutaan joskus 3. osan tienoilla ja hahmoja alkaa nousta haudasta kiihtyvää tahtia.

      Epäilenkin vahvasti, ettei Martin ole itselleen asettamansa haasteen veroinen. Ytimeltään hänen kirjasarjansa on hovijuonittelua, mutta hitaasti kiristyvän jännityksen kirjoittaminen on vaikeaa. Siksi on helpompi edistää varsinaista juonta harvakseltaan ja täyttää sitten tarina epäolennaisella toimintaseikkailulla. Kirjan perusrakennehan onkin lopulta sellainen, että juonen kannalta tärkeät asiat tapahtuvat hoveissa ja taistelukentillä, ja niiden väleissä päähenkilöt lähtevät maailmankiertueille, joiden aikana vastaan tulee Dungeons & Dragons -henkeen erilaisia satunnaisia kohtaamisia. Osa pettymyksestäni liittyy ehkä tähän: halusin slow burnin mutta sain fantastisen grand tourin.

      Luulen kirjan ongelmien palautuvat myös siihen, että Martin haluaa tietoisesti rikkoa lukijan odotuksia ja lajityypin vakiintuneita kaavoja. Tämä onkin periaatteessa kannatettavaa, mutta se myös johtaa siihen, että tarina toistuvasti lähtee sivuraiteelle. Käytännössä yllätyksellisyys saavutetaan joko siten, että asiat näyttävät johtavan johonkin mutta eivät sitten johdakaan, tai vaihtoehtoisesti jotakin tapahtuu täysin yllättäen. Molemmat ovat pitkän päälle epätyydyttäviä tapoja kertoa tarinaa. Suurin osa tekstistä kertoo asioista, joilla ei lopultaole mitään väliä. Kun taas tapahtuu jotakin, millä on väliä, se tupsahtaa maailmaan ikään kuin tyhjästä.

      On kirjassa silti myös hienoja kohtauksia, joissa asioilla on selvästi merkitystä. Lordi Eddardin kuolema ja punaiset häät ovat näistä ehkä parhaat esimerkit. Suosikkihahmoni ovat Jaime ja Stannis. Molemmat ovat piinattuja, ristiriitojen ajamia miehiä, kykeneviä sekä äärimmäiseen julmuuteen että omien virheidensä tunnustamiseen. Suosikkipahiksiani ovat Boltonit, joiden petollisuutta pedataan hyvän aikaa ja joiden tukikohta Kauhiala pitkän alustuksen jälkeen paljastuuä lopulta nimensä veroiseksi. Sivuhahmoista pidän eniten palkkamiekka-Bronista.

      aishahmoja Martin ei mielestäni kirjoita kauhean hyvin, ja Daenerys Targaryenin kohtaukset alkoivat rassata viimeistään kirjasarjan 2. osassa. En ylipäätään pidä itämaille sijoittuvista kohtauksista. Westeros on kirjasarjassa kuvattu hyvin uskottavasti ja yksityiskohtaisesti, mutta kliseiset itämaat tuntuvat aivan eri genreen ja kirjaan kuuluvilta ja sopisivat paremmin Conan-henkisen miekka & magia -räikytyksen kuin realisimiin pyrkivään sukutragediaan.

      Puutteineenkin sarja on kuitenkin koukuttava. Luin viisi tiiliskiveä noin kolmessa kuukaudessa, ja nyt on tyhjä olo. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että tekemisen puutteen iskiessä voi aina seurata tutuiksi tulleiden hahmojen tekemisiä. Ehkäpä Tulen ja jään lauluun pitäisikin suhtautua kuin saippuasarjaan. Ei ole merkitystä sillä, käykö kokonaisuus järkeen. Olennaista on, että se jatkuu ja aina tapahtuu jotakin kiinnostavaa.

      (Tulipa pitkä viesti.)

    • #152028
      Brutus
      Osallistuja

      Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

      Saatanan saapumisen edellisestä lukukerrasta on aikaa sellaiset 20 vuotta, ja tämä oli kaikkien aikojen suosikkiromaanieni listalla sijalla kaksi heti Orhan Pamukin Nimeni on Punaisen jälkeen. Enpäs silti muistanutkaan, kuinka hauska ja oivalta kirja Bulgakovin klassikko olikaan.

      Tässä esimerkiksi kirjoitushetken Venäjää kuvaillaan kuin fantasiasatua, kun taas Raamatun “sepitetyt” jutut kerrotaan kuivan realistisesti. Sitten tässä on ne klassiset kohtaukset, joissa mm. köyhät ihmiset tanssivat kadulla ja uskovat olevansa rikkaita, ympäri Moskovaa kuuluu salaperäisiä ääniä, ihmisiä todetaan syyllisiksi rikoksiin joita nämä eivät ole tehneet, ja kansalaisia katoilee tai siirtyilee salaperäisesti paikasta toiseen ilman minkäänlaista järjellistä selitystä – aivan kuten kirjoitushetken Venäjälläkin.

      Valtaapitävät olivat todellisessa maailmassa virallisesti yhtä ymmällään mainituista ilmiöistä kuin tavalliset kansalaisetkin; ainut pätevä selitys kaikelle oli siis oltava yliluonnollinen, mutta ateistisessa Neuvostoliitossa tällaiset selitykset eivät myöskään menneet läpi. Tästä absurdista tilanteesta Bulgakovin ilkikurinen huumori kumpuaa.

      Voihan Pontius Pilatuksen päänsärky. Saatana saapuu Moskovaan on vaarallisen hauska kirja. Huomaa selvästi, että tätä on hiottu kymmenkunta vuotta, kun tekstissä vilisee niin paljon pieniä hassuja viittauksia ja yksityiskohtia.

      Bulgakovin romaanista tykkään itse niistä vanhemmista painoksista, missä on se iso kissa pistoolin kanssa kannessa. Se kansikuva on jotenkin sopivan veijarimainen ajatellen kirjan sisältöä.

    • #152041
      Miihkali
      Osallistuja

      Itsekin luin Saatanan taannoin. En enää muista, oliko se viime- vai toissakesänä. Ensimmäisen kerran yritin jo kymmenkunta vuotta sitten, kun matkustelin Venäjällä enemmänkin, mutta silloin kirja jäi kesken. Siihen oli painettu kursiivilla osat, jotka aikanaan Neuvostoliitossa sensuroitiin, mikä teki kirjasta vielä omalla tavallaan kiinnostavamman, kun lukija selvästi näki kaikkein arimpaan paikkaan osuneet kohdat.

      Omaan makuukni varsinkin Saatanan loppupuolella touhu menee turhankin hassunhauskaksi ilveilyksi. Eniten pidän aivan alusta, kun professori Woland ei vielä ole paljastanut todellista karvaansa ja tarinassa on jopa kauhutarinan elementtejä. Varsinkin puheet seitsemännestä, aukottomasta jumaltodistuksesta, joka kohta tullaan antamaan, saavat edelleen ihoni kananlihalle.

      Olen tammikuussa lukenut kaksi kirjaa, joista ensin mainittavan sain joululahjaksi. Alla niistä mietteitä.

      Juho Wilskman: Sota keskiajalla

      Yleistajuinen ja helppolukuinen yleisesitys aiheesta. Kirjan suurin vahvuus on sen ajallinen ja maantieteellinen kattavuus, sillä kirjassa käsitellään koko vanha maailma (Euraasia ja Afrikka) myöhäisantiikista uuden ajan alkuun saakka. Heikkoutena on pakko mainita kirjan kököhkö kieli: on anglismeja ja kirjoitusvirheitä ja lisäksi tietyt sanat ja lauserakenteet toistuvat häiritsevän usein, näistä mainittakoon esimerkkeinä ”sitten” ja ”tietysti”. Pari–kolme oikolukukierrosta lisää ei olisi ollut pahitteeksi. Arvostan kuitenkin kirjan ytimekästä ja selkeää otsikkoa. En ole koskaan pitänyt tieteellisille teksteille ja tietokirjoille ominaisista kaksi- tai pahimmillaan jopa kolmiosaisista otsikoista.

      Timo Rossi: Lapinlahden Linnut – Miksei asioista puhuta

      Olen kuunnellut Lapinlahden Lintuja esiteini-ikäisestä saakka ja se on yksi suosikkiyhtyeistä. Parikymmentä vuotta sitten julkaistu Jukka Lyytisen elämäkertakirja oli aikansa tuote ja tyylillisesti enemmän juhla- kuin tietokirja, jossa keskityttiin positiivisiin puoliin ja Lintujen imagoon koko kansaa viihdyttävänä puolivallattomana kaveripoppoona.

      Rossi päivittää katsauksensa bändihistoriikkien nykyiseen tyyliin, jossa kaivellaan kaikki nolot ja tuskalliset asiat läpi ja jäsenet haukkuvat toisiaan selän takana. Lyytisen kirjan tosin luin pari vuotta sitten uudestaan, ja on sanottava, että aikuisen silmin lukiessa välittyi Lyytisenkin rivien välistä vaikutelma varsin viinanhuuruisesta ja toistuvasti väkivaltaiseksi äityvästä meiningistä. Rossin kirjasta jäikin käteen ennen muuta surullinen ja vähän uupunutkin olo. On kauheaa lukea, kuinka ihmiset oma-aloitteisesti pilaavat elämänsä. Taustalla vaanii tietysti se vanha suomalaisen viihdetaiteilijan piru eli viina. Varsinkin Timo Erängön tarina oli hyvin traagista luettavaa. Ilmeisesti

      Kirja on hyvin kirjoitettu ja kehuja ansaitsee myös Rossin perinpohjainen taustatyö. Mielellään tätä olisi lukenut pitempäänkin, ja esimerkiksi yksittäisten kappaleiden taustoja olisi voinut jokaisen biisin kohdalla erikseen valottaa. Nyt Rossi käsittelee vain kiinnostavimmiksi kokemansa viisut, mutta tässä olisi minusta voinut olla jopa lopussa kokonainen liite, jossa olisi käyty koko tuotanto levy levyltä läpi.

      Ihan kaikesta en ole Rossin kanssa samaa mieltä, ja esimerkiksi Köyhän taivas on mielestäni yksi Lapinlahden Lintujen parhaita albumeja. Siltä ei välttämättä nouse samalla tavalla klassikoita esiin kuin muutamilta aiemmilta levyiltä, mutta se onkin ennen muuta toimiva ja tunnelmallinen kokonaisuus, jossa lyhyitä lama-ajan kurjuutta käsitteleviä biisejä tukee soundipolitiikaltaan hyvin yhtenäinen, koneellisen painostava ja paikoin suorastaan industrialmaisia kosketinsoitinvalleja hyödyntävä tuotanto.

    • #152047
      Pelimies
      Osallistuja

      Mike W. Barr & Brian Bolland: Camelot 3000:

      Tuli vihdoin ja viimein luettua tämä DC:n kustantama klassikko, jossa Kuningas Arthur seurueineen herää vuonna 3000 ja taistelevat avaruusolioita vastaan.

      Hieno ja sangen värikäs ja omaperäinen tarina, josta olisi ainesta live action leffaksi.

    • #152057
      Brutus
      Osallistuja

      Seuraavan kirja-ja elokuvaprojektin tausta on vähän monimutkaisempi ja inspiraatio syntynyt pidemmän ajan kuluessa. Käytännössä kyllästyin kokonaan tähän nykyamerikkalaiseen touhotukseen ja ties mihin urpojen “kulttuurisotiin”, ja pistin ihan suosiolla suuren osan koko nykyajan populäärikulttuurista, someroskasta ja muusta vastaavasta pannaan, ja päätin ihan suosiolla alkaa keskittyä entistä enemmän ns. vakavampaan taiteeseen, siis myös kansainvälisempään kuvataiteeseen, runouteen, filosofiaan ym. itselle vähän vieraampaan. Viime syksystä suoritettu Dostojevski- ja eksistentialismilukemisto on ollut vähän tätä samaa sarjaa.

      Elizabeth Frank: Pollock

      Tämä kirja on löyhä elämänkerta ja taiteilijakuva yhdestä kautta aikain suosikkimaalareistani. Jackson Pollockin abstrakti taide on kaikessa arvoituksellisuudessaan mielettömän kiehtovaa kamaa, ja ammattimaisen toimittajan sekä tietysti taiteilijan itsensä kertomana sitten senkin edestä. Surrealistien opeista ammentava Pollock itse selittää, kuinka tämän luova prosessi on vähän kuin vuoropuhelua alitajunnan ja tietoisuuden välillä: abstrakti maalausprosessi on enemmän psyyken spontaania itseilmaisua, ja taiteilija itse yrittää maalatessaan samalla tulkita ja arvailla alitajuntansa tarkoitusperiä. Pollock kertoo taiteensa olevan “sattumanvaraista” ja “kaoottista” vain sellaisessa tapauksessa, että tämän keskittyminen häiriintyy tai “vuoropuhelu” mielen eri osien välillä katkeaa. Robert Crumb sanoi samaa omasta työskentelystään siinä klassisessa dokumentissa, minkä taannoin arvostelinkin.

      Walter,Erben & Hajo Düchtig: Joan Miró 1893-1983 : ihminen ja tuotanto

      Joan Miro on äärimmäisen kiistelty ja monen keskivertokuluttajan vihaama taiteilija. Tässä kirjassa en niinkään välittänyt tekstistä kuin hienosti valikoidusta kuvallisesta aineistosta, josta näkee Miron taiteen kehityksen alkuvaiheen kubistisesta ja ekspressionistisesta sekatyylistä kaikenlaiseen abstraktiin symbolismiin ym. vastaavaan. Miron myöhempi tyyli näyttää kuin pikkulapsen päiväkotipiirrokselta, mutta miehen luovia ratkaisuja on huomattavasti helpompi ymmärtää ja arvostaa koko kehityskaareen perehtymällä kuin irrallisina paloina. Ehkä oma suosikkini Miron tyylikausista on jossain 30-ja 40-lukujen taitteessa, erityisesti “tähtitaivasta” esittävien solumaisten abstraktien maalausten sarja. Ne on tosi hienoja ja persoonallisia.

    • #152152
      Pelimies
      Osallistuja

      J. Michael Cleverly: Lauri Törni Syntynyt sotilaaksi

      Oodissa tuli luettua Törnin elämän kerta, jona yötä sain uutta tietoa mm siitä, että Törni oleskeli paperittomana jenkeissä, kun muutti sinne ja huumoria, toisin aika synkkää sellaista löytyi myös kirjasta, kun eräässä luvussa Himmeleriä kuvailtiin ”julman traagiseksi romantikoksi”

      Seuraavaksi vuorossa Robin Mooren Törnistä kertova ja John Waynen elokuvaksi päätynyt kirja Vihreät Baretit.

    • #152183
      Brutus
      Osallistuja

      John Gray: The Soul of a Marionette

      En ole ihan varma voiko tällaista laskea filosofiseksikaan kirjaksi, lähinnä jonkinlaiseksi löyhäksi tajunnanvirraksi aiheesta “ihmisen vapaus”. Tästä teki erityisen viihdyttävän kirjoittajan huomattava yleissivistys ja erilaisten aiheiden saumaton synkronointi. Kirjassa loikitaan täysin suvereenisti genrestä ja aiheesta toiseen: välillä viittaillaan romaaneihin ja runoteoksiin, sitten pannaan sekaan jotain gnostilaisuutta ja kosmologiaa, robotiikka, Mesoamerikan kulttuurihistoriaa, Philip K. Dickiä ja vaikka mitä. Pituutta tällä on vähän yli satakunta sivua, ja Grayn ähkyyn asti informatiivista tajunnanvirtaa oli mielettömän hauskaa lukea.

      En ole täysin varma, mitä Gray tällä kaikella halusi sanoa, mutta ilmeisesti tässä viitattiin gnostilaisen mystiikan yhteyttä nykyaikaisten luonnontieteiden hengellisiin juuriin sekä joidenkin ajattelijoiden maalaamiin tulevaisuudenkuviin. Yhteistä näillä kaikilla on ihanne ihmisen kasvusta rajoittavan ja pahan aineellisen maailman yläpuolelle tai jotain siihen suuntaan.

    • #152199
      Pelimies
      Osallistuja

      H.P. Lovecraft: Väri avaruudesta, Herbert West-Elvyyttäjä, Hulluuden vuorilla & Charles Dexter Wardin tapaus

      Tuli luettua 4/6 tarinaa 4 vuotta sitten julkaistusta H. P. Lovecraftin parhaat-kirjasta.

      Väri avaruudesta, Herbert West ja Charles Dexter Ward tuli luettua, kun niistä olen nähnyt leffat ja 2 ensiksi mainitun kohdalla leffa oli proosaa parempi ja 3 kohdalla päinvastoin.

      Hulluuden vuorilla oli näistä tarinoista paras ja päräyttävin ja kunpa Hollywood antaisi Del Toron tehdä filmatisoinnin vihdoin ja viimein.

      Varjo Innsmouthin yllä ja Hautakummun salaisuus jäi lukematta, kun niitä ei ole filmatisoitu, joten olisiko niistäkin filmatisoinnin aika jo paikallaan?

    • #152212
      Brutus
      Osallistuja

      Liisa Saariluoma: Postindividualistinen romaani

      Turun yliopiston kirjallisuustieteen emeritusprofessorin huikean hieno kirjanen 80-luvun lopulta. Komealta kalskahtava nimi viittaa postmodernismiin ja erityisesti kaunokirjallisuudessa etääntymiseen valistuksen ja romantiikan ajan kartesiolaisesta yksilökeskeisestä ja rationaalisesta ihmisihanteessa. Saariluoma on aito vanhan ajan elitistinen vasemmistoälykkö, joka on selvästi nähnyt vaivaa kirjoja valitessaan sekä niiden sisältöä analysoidessaan. Saariluoman teksti on erittäin jämptiä ja selkeää, ja sai ainakin itseni innostumaan valtavasti mainituista kirjoista ja kirjailijoista.

      Ehkä tärkeimpänä tärppinä Saariluoman teksti herätti paljon uusia ajatuksia ja sai tarkastelemaan aiemmin katsottuja leffojakin vähän uudesta näkökulmasta. Oivalsin esimerkiksi, että nykyaikaiset Robinson Crusoe -filmatisoinnit eivät itse asiassa perustu niinkään siihen alkuperäiseen romaaniin vaan Michel Tournierin Perjantaihin, jossa haaksirikkoutunut mies käy selviytymistaisteilua ei niinkään henkensä vaan ihmisyytensä puolesta: taannoinen The Red Turtle esimerkiksi on aivan täsmälleen sama tarina, samoin se Tom Hanksin Cast Away.

    • #152359
      Brutus
      Osallistuja

      Ogi Ogas & Sai Gaddam: A Billion Wicked Thoughts

      Modernin seksuaalipsykologian ehdoton klassikko. Aihetta on perinteisesti vaikea tutkia ja vielä vaikeampaa saada rahoitusta, joten tässä rajoja rikkovassa projektissa paneuduttiiin aiheeseen tutkimalla tilastollisia ja tietoteknisiä välineistöä käyttäen internetin hakukoneiden ym. kautta kerättyyn dataan. Oikeastaan ensimmäinen puolikas onkin niin perustavanlaatuista settiä ihan jo ihmisen biologiasta ja sukupuolten välisistä eroista, että tällainen pitäisi oikeasti opettaa jo peruskoulussa. Vaikka tässä on ikää jo itselläkin mittarissa, koin saavani tästä irti valtavan paljon uutta ja hyödyllistä informaatiota, mitä ei ehkä käytännössä niin paljon tulisikaan arjessa mietittyä.

      Ensinnäkin tuli huomattua, kuinka paljon esimerkiksi nykyajan poliittinen keskustelu heijastaa jotain internetin pornodataa. Otetaan nyt esimerkiksi tämä nykyajan transukuume, missä joku promillen sadas- tai tuhannesosan suuruinen vähemmistö on nostettu tikunnokkaan, kuin koko ihmiskunnan tulevaisuus riippuisi siitä. Oikeasti transuporno on yksi fetissijynkyn suosituimmista alalajeista netissä ja kaikenlaisten pensselisetien suosikki, siis oikea miljardibisnes. Aiheesta tuskin puhuttaisiin nykyisin ilman tuota fetissinäkökulmaa. Ei se meinaan ihme ole, että teini-ikänsä kanssa kärvistelevät nuoret saa netistä idean mennä noihin terveyden lopuksi iäksi pilaaviin transhoitoihin, kun siellä on tietty ne hikiset pervopetterit yllyttämässä.

      Tästä aiheesta ja vähän muustakin voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Sanonpa vaan, että pelkästään tämä aihe selittää monta yhteiskunnallista ja ihmisen käyttäytymiseen liittyvää perusjuttua paremmin kuin moni yliopistossa opetettu hieno teoria yhteensä. Tämä kannattaa muuten mieluummin nauttia äänikirjana kuin lukea suoraan, koska täysin haudanvakavalla ja monotonisella äänellä luettuna tämä saa parhaimmillaan melkoisen koomisia ulottuvuuksia etenkin sellaisissa kohdissa, missä otetaan näytteitä naisten ja miesten suosimasta eroottisesta kirjallisuudesta. Säälin sitä kaveria, joka on joutunut nuo pätkät vetämään naama pokerina.

    • #152414
      Miihkali
      Osallistuja

      Vladimir Nabokov: Lolita (1955)

      Kohukirjallisuuden klassikko, joka kiistatta olikin varsin mieleenpainuva ja perverssillä tavalla mukaansatempaava opus. Luin kirjan suomeksi, ja luulen, että sen ilmaisun rikkaudesta olisi ehkä saanut enemmän irti alkukielellä. Toisaalta suomennoskaan ei missään kohtaa särähtänyt, ja Humbert Humbertin ylätyylinen kaunopuhe pistää paikoitellen ihan hymyilemään. Hämmentävällä salanimellä esiintyvä kertoja onkin kaikessa paradoksaalisuudessaan huomattavasti nimihenkilöä kiinnostavampi henkilöhahmo, yleissivistyksellään briljeeraava ylimielinen mulkku, joka ei missään vaiheessa tiedosta omaa paskamaisuuttaan vaan näkee itsensä olosuhteiden uhrina ja arjen sankarina.

      Kiinnostava on myös kirjan kehystarina, jossa Humbert Humbertin vuodatus esitetään oikeudelle esitettynä tunnustuksena ja puolustuspuheena. Mielestäni tätä puolta olisi voinut kehittää vielä pitemmällekin esimerkiksi niin, että kirjassa olisi nostettu esiin ja siteerattu sellaisinaan erilaisia oikeudessa esitettyjä todistusaineistoja – päiväkirjoja, kirjeitä, silminnäköijöiden lausuntoja ja niin edelleen.

    • #152424
      Miihkali
      Osallistuja

      William Golding: Kärpästen herra (1954)

      Joukko englantilaisia koulupoikia jää ansaan Tyynenmeren paratiisisaarelle. Ilman aikuisten kaitsentaa nulikat taantuvat nopeasti villi-ihmisiksi ja päätyvät lopulta tappamaan toisiaan. Kirjassa on vahvoja allegorisia aineksia, ja poikien seikkailukirjallisuudesta muistuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta se onkin oikeastaan kertomus epäonnistuneen yhteiskunnan taantumisesta barbarismiin.

      Hyvässä romaanissa on usein yksi tai muutamia vahvoja symboleja. Niitä on myös Kärpästen herrassa. On toivoa ja teknologiaa edustava merkkituli, jota pojat yrittävät ylläpitää ohikulkevien laivojen houkuttelemiseksi. On myös mielikuvituksen tuotetta oleva peto, jonka pelko ajaa pojat yhä epätoivoisempiin tekoihin. Keskushenkilöt voi nähdä demokratian, tieteen ja väkivaltaisen diktatuurin arkkityyppisinä edustajina.

      Suomennoksen takakansi väittää tapahtumien sijoittuvan toiseen maailmansotaan, mutta itse tulkitsin tapahtumien taustalla vaikuttavan konfliktin länsi- ja itäblokkien väliseksi kolmanneksi maailmansodaksi. Tarinassahan puhutaan esimerkiksi suihkukoneista, jotka toisen maailmansodan aikaan olivat hyvin harvinaisia. Tarkalla ajankohdalla ja miljööllä ei toisaalta liene suurempaa merkitystä, ja Golding jättää taustatarinan tahallisen epäselväksi. Juonen alussa pojat heitetään suoraan tapahtumien keskelle ilman suurempia selityksiä. Kirja sijoittuu vain ja ainoastaan yhdelle saarelle, mikä on erittäin hyvä rakenteellinen ratkaisu.

      Tehokkaasta alusta huolimatta minulla oli kirjan puolivälissä hiukan vaikeuksia päästä eteenpäin. Näin jälkeenpäin en kuitenkaan osaa sanoa, mikä kirjassa mättää vai mättääkö mikään. Ainakaan en keksi mitään tiettyä asiaa, jota lähtisin muuttamaan. Kirjan loppu oli jälleen mukaansatempaava ja ahmin viimeisen kolmanneksen taukoja pitämättä. Tarinaa voi pitää suoranaisena parodiana ”pääkallosaaren vangit” -tyyppisestä poikakirjallisuudesta.

      Tämähän kuuluu myös dystopiakirjallisuuden klassikoihin yhdessä George Orwellin 1984:n, Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ja Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Ei liene sattumaa, että Huxleyn opusta lukuun ottamatta mainitut kirjat ilmestyivät kylmän sodan alkuvuosina. Itse nostaisin Kärpästen herran edellä mainitun dystopianelikon ylivoimaisesti parhaaksi teokseksi. Se ei ole satiirissaan yhtä päällekäyvä eikä yhteiskunnallisessa sanomassaan yhtä saarnaava. Orwellin, Bradburyn ja Huxleyn teoksia vaivaa myös se, että niiden tarinalliset ainekset ovat oikeastaan vain tekosyy miljöön esittelylle.

      Goldingilla sen sijaan on kunnollinen juoni, joka kuljettaa romaania hyvin taloudellisesti eteenpäin ja jossa paikoin on jopa ennalta-arvaamattomuutta. Teemoja käsitellään monesta näkökulmasta sen sijaan että sanomaa tungettaisiin lukijan kurkusta alas. Ja ehkä tärkeimpänä: Kärpästen herra osoittaa aitoa mielenkiintoa hahmojensa psykologiaa ja näiden luonteen kehitystä kohtaan.

      Kirjan luettuani innostuin hakemaan netistä lisätietoja. Yllätyin siitä, miten vahvasti ihmiset keskittyvät vääntämään siitä, onko Kärpästen herra uskottava kuvaus siitä, mitä autiolle saarelle joutuneet pojat oikeasti tekisivät. Sillähän ei pitäisi olla mitään väliä, kunhan kirja on oman sisäisen logiikkansa puitteissa järkevä.

    • #152452
      Brutus
      Osallistuja

      Ville-Juhani Sutinen: Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa

      Nyt on muuten aika kova kandidaatti vuoden 2024 tärkeimmäksi kotimaiseksi tietokirjaksi.

      Modernin diktatuurin ehkä pahamaineisin keksintö oli ja on ruuan käyttäminen aseena ihmisiä vastaan. Käytännön ideana on perinteisesti ollut anneksoida kaikki maatalaous ja elintarviketuotanto ainoan sallitun puolueen haltuun ja yksinkertaisesti vain säännellä kenelle leipää tarjotaan ja kenelle ei. Kapinalliset maakunnat, kuten Ukrainan Sosialistinen Neuvostotasavalta, saivat maistaa tahallisesti aiheutettua nälänhätää eli holodomoria. Natsi-Saksassa sama meininki: tuhatvuotiseen valtakuntaan sopimattomien “ali-ihmisten” nälällä tapattamiseen ja massojen kontrollointiin ruualla oli vähintään Stalinin veroiset suunnitelmat, joskaan niitä ei päästy kokeilemaan käytännössä muutamaa miljoonaa murhattua siviiliä ja poliittista vihollista pidemmälle.

      Noin yleisesti ottaen tämä kirja antaa aika hyvän kuvan siitä, miksi kaiken maailman kenopääaktivistit ja poliitikot on nykyäänkin niin kauhean huolissaan ihmisten syömisistä ja erityisesti maatalouden päästöistä. Viimeksi Alankomaissa koetettiin anneksoida paikallisten viljelijoiden omaisuutta valtion haltuun jonkun pilipali ympäristöasetuksen nimissä. EU:ssa näiden ilmastohöpöjuttujen nimissä taas on pantu toimeen vaikka minkälaista ennallistamissääntelyä, millä lähinnä on ajettu maataloutta vauhdilla alas tai keskitetty suurempien tekijöiden haltuun. Syykin on helppo arvata, jos tuntee ruuan käytön historian vallan välineenä.

      Hieno kirja.

    • #152618
      Pelimies
      Osallistuja

      Usagi Yojimbo 4: Häivähdyksiä kuolemasta:

      UY seikkailee taas ja meno senkun paranee kirja kirjalta. Odotan jatkoa innolla.

      Blacksad: Kissa varjoisilta kujilta & Kun kaikki sortuu osa 2:

      Nyt tuli vihdoin ja viimein luettua coolin kollin 1.seikkailu, joka on ilmestynyt hiljattain uusintapainoksena sekä tuoreimman, viime vuotisen seikkailun jatko-osa.

      Sujuvaa tarinankerrontaa ja JG:n upeaa pikutarkkaa ja realistista kuvitusta taas vaihteeksi.

      • #152631
        dbgirl
        Osallistuja

        Ai, Kun kaikki sortuu 2 on tullu pihalle. Ite en oo ainakaan nähny omassa kirjastossa. Pitääpi katsoa.

        Tänä vuonna oon lukenu vasta vähän.

        Kamala luonto: Ystävyyskirja (luin ystävänpäivän aikoihin) En oo pitäny niistä stripeistä mihin oon törmänny aiemmin lehdissä mut jostain syystä osa näistä kolahti)

        Mika Lietzen: 1986

        Sarjis sijottuu kyseiseen vuoteen, pikkukylään missä teinipojat pitää hevistä, roolipeleistä ja sellasesta ja mukana on hieman yliluonnollista. Ideana hyvä mutta kokonaisuus jätti vähän parantamisen varaa.

        Deena Mohamed: Your wish is my command

        Laaja, laajempi, laajin? Tämä käsitti ihan tajuttoman paljon keksittyä historiaa. Tämän maailmassa on siis keksitty pullottaa pullonhenkiä ja niitä sisältäviä pulloja säännöstellään tarkasti. Sarjakuva on omalaatuinen yhdistelmä kuviteltua historiaa, taikalampputarinaa, perhedraamaa, poliittista kommentointia, fantasiaa, scifiä, ihmisoikeusjuttuja, nuorten mielenterveysongelmia. Ainakin noita aiheita siinä oli. Paksu sarjis ku mikä. Tällä hetkellä mulle vuoden paras kirja.

        Teen Titans Go! To the Library

        No olipas turha sarjis. Varsinkin edellisen tuhdin sarjiksen jälkeen. Vuoden huonoin kirja minulle tällä hetkellä. Idea oli kiva, siis että ne joutuu tarinoiden sisään, mut toteutus oli puolivillaista.

        Usagi Yojimbo 4

        Kaikista näistä oon tykänny, niin tästäkin. Alku ei tosin napannut.

        J.R.R. Tolkien: Roverandom

        Tolkienin keksimä satu sille, mitä tapahtui yhden hänen poikansa lelulle joka katosi. Söpöä. Tarina on hauska ja päätön (hyvällä tavalla). Eka loppuun saamani Tolkien-kirja.

        Invincible 1 &2

        Show on hyvä, sarjis myös. Todella hyvä.

        Bananafish 1

        Klassikko, jonka olen halunnut lukea jo monta vuotta. Nyt tuli viimein tilaisuus. Tämä antoi vasta ensimakua, pitää lukea lisää että tiedän pidänkö tästä. Ei tämä ainakaan huono ollut.

        Stitch-Head the graphic novel

        Aivan ihana lasten kauhutarina! Hyvä tarina ja aivan mahtavaa taidetta. Harmi että en sitten pätkääkään tajunnut lopetusta vaikka miten luin sitä uudestaan ja uudestaan.

    • #152632
      Brutus
      Osallistuja

      Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys

      Eurooppalaisen huumorikirjallisuuden ehdoton klassikko suoraan 1500-luvun alkuvuosilta. Kirjassa antiikin jumalhahmoista Tyhmyys esittelee ylpeästi hyveitään ja aikaansaannoksiaan hyvinkin räävittömään ja yliampuvaan sävyyn, ja teksti onkin täynnä suoraa kritiikkiä aikansa yhteiskuntaa ja kulttuuria kohtaan.

      Mitä olisivatkaan rakastavaiset ilman aimo annosta iloista tyhmyyttä ja lapsellista naiiviutta toisen heikkouksille, mitäpä tulisikaan sodista ilman miessukupuolen typerää taipumusta ahneudelle ja väkivallalle. Entä kuinka onnistuisi kansan hengenelämä ilman aimo annosta puhdasta tyhmyyttä? Johan moni lurjuskin kuvittelee pääsevänsä synneistään jakamalla varastamalla keräämiään rahoja kirkolle aneina.

      Periaatteessa moni kohta tästä kirjasta oli aikoinaan todella vaarallista materiaalia ja olisi voinut johtaa koviin rangaistuksiinkin, mutta Erasmuksen yllätykseksi kirjasta tulikin jättimäinen bestseller, ja paavikin nauroi sille vedet silmissä. Pidemmällä aikavälillä Erasmuksen naseva kritiikki luultavasti vaikutti myös uskonpuhdistuksen syttymiseen.

    • #152655
      Pelimies
      Osallistuja

      Daredevil Kiirastuli: Taattua laatua ala Frank Miller taas vaihteeksi. 5/5

    • #152754
      Pelimies
      Osallistuja

      William Peter Blatty: Manaaja

      Harvoja kirjoja, joiden filmatisointi lähes on yks yhteen kirjan tapahtumien kanssa ja sarjassamme niitä kirjoja, joiden filmatisointi on lähdemateriaalia parempi.

      Seuraavaksi vuorossa J. G. Ballardin Auringon valtakuntA.

    • #152757
      Brutus
      Osallistuja

      Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu & Sinkkipojat

      Kaksi kirjaa samalta kirjailijalta. Molemmat on koottu valtavasta nipusta sekalaisia nimettömiä haastatteluja. Neuvostoihmisen loppu on tarina sosialismista, sen tuhosta ja nykypäivän Venäjästä. Näkökulmia ja mielipiteitä on monia, välistä puhutaan rakkauden, perheen ja kuoleman kaltaisista aiheista, tarinoidaan ihmisten ahneudesta ja nykyajan ihmistä vaivaavasta nihilismistä. Sinkkipojat on samaa, mutta Afganistanin sodasta.

      Erinomaisia kirjoja molemmat. Kirjailija oli mielestäni ansainnut Nobelinsa.

    • #152782
      Brutus
      Osallistuja

      Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja & Tsernobylistä nousee rukous

      Toinen duo Aleksijevitsilta. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo toisen maailmansodan kokeneista naisveteraaneista. Mun mielestä jokaisen sotahullun pitäisi lukea tämä opus ihan vain antamaan perspektiiviä aiheeseen. Moni näistä ihmisistä menetti raajoja ja mielenterveytensäkin rintamalla, eräs nainen kertoo tapauksesta, jossa joku naissotilas synnytti rintamalla lapsen ja joutui vähän sen jälkeen murhaamaan vauvan, koska meluisa lapsi oli rintamalla äärimmäisen vaarallinen ja mahdotonta huolehtia. Ohjesäännön mukaan neuvostosotilas ei jää koskaan vangiksi vaan ennemmin ampuu itsensä, joten vangeiksi jääneitä pidettiin kotimaassaan pitkään kansanpettureina.

      Tsernobyl kertoo nimensä mukaisesti ydinvoimalan ja sitä ympäröivän alueen tuhosta ja uudesta elämästä. Nykyisin kielletyllä vyöhykkeellä elää jos jonkinlaista erakkoa ja muuta hiippailijaa: evakkoon päätyneet joutuivat jättämään kaikki lemmikit taakseen, ja kaikenlaiset villiintyneet koirat ja kissat kuljeksivat rauniokaupungin kaduilla edelleen. Samaan aikaan rikolliset ja salakuljettajat nuuskivat paikkoja löytääkseen mitä tahansa arvokasta pimeille markkinoille – parhaimmillaan matkaan lähtee kokonaisia taloja ja loistohuviloita. Jossain keskellä ränsistynyttä kaupunkia yksinäinen mummo yhä asustaa vanhan kissansa kanssa hätistellen ihmisiä kotinsa liepeiltä.

    • #152896
      Pelimies
      Osallistuja

      Sam Hamm: Batman 89

      Batman 66-sarjisten hengessä etenevä 6 osainen sarja, Tim Burtonin Batmanien käsikirjoittajalta.

      Tämähän siis sijoittuu Tim Burtonin Batman-universumiin ja mitä ilmeisesti Batman Forever olisi voinut näyttää tältä, jos Burton olisi saanut ohjata sen

      Seuraavaksi vuorossa Superman 78, joka puolestaan sijoittuu 1978-87 Teräsmies-elokuvien universumiin.

    • #152897
      dbgirl
      Osallistuja

      Invincible 3

      Jees, joskin ei yhtä hyvä kuin kaksi aikaisempaa sarjista.

      Depeche Mode valokuvakirja (Anton Corbijnin kuvia)

      OK

      Paco Roca: Ryppyjä

      Sarjakuva Alzheimerin tautiin sairastuneesta miehestä. Hauska ja elämänläheinen.

      Saila Susiluoto: Akheron

      Mahtava runokirja. Kovin usein en täysiä pisteitä anna.

      Blacksad. Kun kaikki sortuu, osa 1. Muistuttamaan millainen se olikaan, ennen kuin saan kakkososan käsiini. Hyvä oli edelleen.

      Moebius: Cigurin mies, sekä Ilmatiivis autotalli 1 & 2. Juuri tässä eli väärässä järjestyksessä luin, vaikka eipä sillä mitään väliä ollut kun ei näissä mitään järkeä ollut 😀 Taidetta rakastan kyllä sitten järjen puutteen eestä.

      Victoria Schwab: Magian tummempi sävy.

      Joo. Fantasiakirja lojui mulla lukemattomana lattialla helmikuusta ja luin sen tossa pari viikko sitten – kahdessa viikossa. Pidin sen verran että jatko-osan hain.

    • #152906
      JuicyFruity
      Osallistuja

      Aloitin lukemaan Stephen E. Ambrosen kirjoittamaa kirjaa Taistelutoverit. Samanniminen sarja perustuu tähän teokseen.
      Kirjan kerronta perustuu Easy- komppanjan sotilaiden muistelmiin ja näin ollen se on enemmän tietokirja, mikä antaa yleiskatsauksen sodan tapahtumiin, kuin kirjoitettu fiktio.

    • #152911
      Pelimies
      Osallistuja

      Roberto Vinditti: Superman 78

      Ei mikään klassikko, mutta muuten keskivertoa parempi ja viihdyttävämpi Teris-tarina.

      Seuraavaksi vuorossa Brian Garfieldin Väkivallan vihollinen.

    • #152927
      Brutus
      Osallistuja

      En nyt tarkalleen muista kirjojen tai kirjailijoiden nimiä, mutta viimeisen parin päivän aikana tuli nautittua iso nippu kuvallisia kirjoja Marc Chagallin sekä Rene Magritten taideteoksista sekä yhden yleisteoksen surrealistisesta maalaustaiteesta. Tällaisista opuksista on iloa, jos jaksaa keskittyä ja pohdiskella niiden kuvien perimmäistä merkitystä. Yhdessä vaiheessa kirjoitin tällaisista spontaaneista taideteoksista ylös analyysejäkin ihan vain tällaisena kehittävänä harrastuksena.

      Marc Chagall on taiteilijana selvästi jonkun Jodorowskyn hengenheimolaisia. Inspiraationsa Chagall sai antirationaalisesta juutalaisesta mystiikasta, ja Chagallin maalausten perimmäinen tyyli oli tarkoituksella muodoltaan kuin päiväkoti-ikäisen tekemää, joskin niiden sisältö ammensi taiteilijan itsensä unista, intohimoista ja fantasioista, monesti myös kubismin kaltaisista muotivirtauksista: joskus ihmiset ovat niissä vihreitä, joskus sormia voi olla vaikka seitsemän. Chagallin maalaukset ovat ainakin omasta mielestäni hilpeitä ja omaperäisiä.

      Rene Magritte oli surrealistina äärimmäisen vähäeleinen verrattuna vaikka johonkin Daliin tai Ernstiin. Yleensä Magritten maalausten hahmot on lähinnä sijoitettu tietynlaiseen hämmentävään tai arvoitukselliseen tilanteeseen, kuten näennäisesti suutelemaan peiton alla, hahmoilta on peitetty kasvot tai silmät, ym. Jokainen lukion käynyt ja ylioppilaskirjoitukset suorittanut kyllä tunnistaa Magritten tyylin, koska nämä maalaukset ovat koulukirjoissa ja kirjoitusharjoituksissa hyvin yleisiä. Populäärikulttuurissa Magritten löytää mm. vähän muokattuna Styxin Grand Illusionin levynkannesta ja Zardozista, jossa Magritten jättimäistä lentävää kivenmurikkaa esittävä maalaus toimi inspiraationa sille lentävälle kivipäälle. Sen maalauksen voi muistaakseni jopa bongata sieltä alun talosta, mihin Zed päätyy.

    • #152932
      Pelimies
      Osallistuja

      Garth Ennis & Liam Sharp: Batman Reptilian

      DC:n Black Label( Entinen Vertigo) linjan julkaisema Batman-stoori, jossa Batman tunnetuimpia vihollisia alkaa löytymään kuolleina tai pahasti murjottuina, joten Batman joutuu tekemään yhteistyötä Killer Crocin kanssa selvittääkseen tapauksen.

      Krediittiä Sharpin hyvin huuruisesta kuvituksesta, joka toi vahvasti mieleen Dave Mckeani kuvituksen Arkham Asylum-tarinassa sekä Francis Baconin maalaukset.

    • #152955
      Pelimies
      Osallistuja

      Brian Garfield: Väkivallan vihollinen

      Turkulaiseta kirpputorilta löytyi eurolla ja vieläpä suomekksi, 1.painoksena ja hyväkuntoisena.

      Vaikka leffan olin nähnyt pari kertaa, niin silti tämän luki mielellään ja tässäkin tapauksessa leffa oli kirjaa parempi.

      Kirja⭐️⭐️⭐️⭐️
      Elokuva⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

    • #152956
      Brutus
      Osallistuja

      Kulunut viikonloppu meni taas taidekirjallisuuden parissa. Tällä kertaa vuorossa oli kolme runsaasti kuvitettua kirjaa surrealisti Max Ernstin elämästä ja urasta, siihen päälle William S. Rubinin järkälemäinen Dada & Surrealist Art, joka kattaa suurinpiirtein kaiken olennaisen aiheesta ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta jonnekin 60- ja 70-luvulle asti. Näiden hienojen opusten lukeminen tuntuikin elämyksenä erityisen palkitsevalta sekä ajatuksia herättävältä, suorastaan inspiroivalta.

      Max Ernst oli yksi näitä modernismin voimahahmoja, joista populääreissä piireissä harvemmin puhutaan jos verrataan vaikka johonkin ikisuosikki Daliin tai Magritteen. Ernst aloitti uransa varsin tyypillisenä avantgarde-taiteilijana dadan parissa, mutta omasta mielestäni taiteilija löysi omimman tyylinsä vasta vuosikymmeniä myöhemmin dalimaisemman surrealismin ja abstraktimman taiteen parissa. Mielenkiintoista Ernstissä on erityisesti tämän kehittämät menetelmät, joilla kuvia mm. raaputettiin, muovattiin ja levitettiin valmiista maalipinnasta erilaisilla materiaaleilla, kuten lasin, puun tai metallin paloilla. Näillä menetelmillä maalatut näyt ovat hämmentävän hienoja katsella ainakin omasta mielestäni, erityisesti ne sotavuosien inspiroimat apokalyptiset maalaukset. Ernstin maalausten toistuvana teemana on linnut, joista yksi – Loplop nimeltään – oli taiteilijan itsensä alter ego.

    • #153080
      Brutus
      Osallistuja

      Dan Olweus: Bullying at School

      Psykologian klassikko aiheesta koulukiusaaminen. Olweus käy tässä läpi selkeästi ja datan kanssa kuinka koulukiusaaminen toimii, minkälaiset tekijät altistavat ilmiölle, ampuu alas tietyt perusmyytit sekä kuvailee pikkutarkasti kasvatuksellisia ja kouluorganisaation tason menetelmiä koulukiusaamisen ennaltaehkäisylle, havaitsemiselle ja puuttumiselle. Näitä menetelmiä on myös kokeiltu käytännössä, minkä seurauksena testikoulujen kiusaamistapaukset romahtivat alle puoleen entisestä.

      Tämä jos mikä kuuluu omasta mielestäni jokaisen opettajan ja vanhemman lukulistalle. Olweuksen kirjasella on mittaa ainoastaan 150 sivua, mutta teksti on harvinaisen selkeää ja tiivistä, ja konkreettiset tulokset ovat helppoja ja valmiita sovellettavaksi vaikka heti paikalla.

    • #153352
      Brutus
      Osallistuja

      Stan Sakai: Usagi Yojimbo – Special Edition

      Usagin kymmenen ekaa vuotta kahteen paksuun niteeseen koottuna. Muistin vaan yksi ilta omistavani tällaisenkin, ja pitihän se tietysti lukea aivan liian pitkästä aikaa.

      Usagin lukeminen palautti taas mieleeni, miksi ainakin itse tykkään enemmän länsimaisesta sarjaluvasta ja animaatiosta kuin japanilaisesta. Meillä on aivan standardi juttu, että likimain jokainen tuotos näyttää ja tuntuu tunnistettavalta ja yksilölliseltä, kun taas Japanissa mennään aina kummassakin enemmän tai vähemmän perinteisen vakiintuneen kaavan mukaan. Jotain Ren & Stimpyä ei ikinä olisi voinut tehdä Japanissa.

      Usaginkin kohdalla tyyli ja tarinat, vaikka ammetavatkin Japanista, ovat nimenomaan hyvällä tavalla länsimaista sarjakuvaa. Koska itse olen nähnyt ja ammoin arvostellut varmaan kaikki vähänkään merkittävät samuraileffat, niin ymmärrettävästi Usagistakin löytää kaikenlaisia jänniä viittauksia mitä obskuureimpiin genren teoksiin. Jei esimerkiksi on selvästi saanut inspiraationsa Sword of Doomin päähenkilöstä, sokea samurai on Zatoichi, sitten on Lone of and Cub, parissa tarinassa viitataan Arska-leffoihin ja vaikka mitä.

      Ehdottomasti oma suosikkini näistä alkupään tarinoista on se koronkiskojan pojan lankeemuksesta ja kuolemasta kertova juttu.

    • #153397
      Brutus
      Osallistuja

      K. Black: Tactical Barbell I & II

      Etsiskelin tuossa joku aika sitten uudenlaisia ideoita urheiluharrastuksiin, ja käsiin osui monen kanssaharrastajan suosituksesta tällainen kultakimpale. Tactical Barbell on poliiseille, palomiehille, hengenpelastajille ym. vastaaville erittäin vaativaa fyysistä työtä tekeville suunnattua monipuolista tehotreeniä. Ensimmäinen osa keskittyy enemmän voimaharjoitteluun ja toinen aerobiseen. Näissä mennään aika pitkälle urheilutieteisiin ja yksityiskohtiin, joten nämä vaativat vähän ylimääräistä opiskelua, vaikka itse treeni onkin verrattain suoraviivaista. Vanhemmiten pelkkä bodaus ja lihasmassa eivät kuitenkaan ole enää kauhean järkeviä ylläpitää, koska ne rasittavat niveliä ja muuta elimistöä. Tällainen monipuolinen ja tehokas yleistreeni on terveellisempi harrastus, ja täydellisessä maailmassa olisin ainakin itse mieluummin löytänyt nämä jo parikymmentä vuotta aiemmin.

    • #153443
      Pelimies
      Osallistuja

      James Dickey: Syvä Joki

      Vaikka tämä eräjormaillu-genren klassikko olikin jo tuttu leffan kautta, niin päätin lukea silti, koska 9 vuotta sitten ehdotin tätä luettavaksi työpaikkani lukupiirissä Pääteasema Brooklynin ohella, mutta kumpaakaan ei kelpuutettu, koska johtoporras piti molempia liian ”rajuna” piirin tai sitten ahadsmieliselle johtoportaalle oli varmaan liikaa molempien sateenkaariteemat.

      Joka tapauksessa yhtä loistava kuin leffa, ellei jopa parempi.

      Berck & Cauvin: Sammy Day-Kylmää kyytiä

      Tällä kertaa lama-ajan henkivartijat päätyvät Grölantiin, kun Vonder-niminen tiedemies muuttuu eläväksi virtalähteeksi, mikä puolestaan kiinnostaa gangstereita.

      Blacksd- Valkoinen valtakunta

      Jälleen kerran Egmont teki kulttuuriteon ja julkaisi pehmeäkantisen uusintapainoksen jo toisesta vanhasta Blacksad-tarinasta.

      Tällä kertaa Blacksad tutkii murhaa ja päätyy KKK:n pariin ja jäljet johtavat taas vaihteeksi vallan huipulle.

      Tällä hetkellä lukemisen alla Kostajat Ikuisuuden rautahanska.

    • #153444
      Pelimies
      Osallistuja

      Kostajat Ikuisuuden rautahanska

      Taas Egmont teki kulttuuriteon ja julkaisi klassisen Marvel-jatkotarinan yksissä kansissa:

      Oli hyvä tarina ja erityisesti ihmettelen, että miksi Draxia ja Nebulaa ei kelpuutettu MCU:n elokuviin tässä tarinassa nähdyissä originaaleissa lookeissa, jotka on paljon tyylikkäämät kuin mitä elokuvissa nähdyt.

    • #153483
      Brutus
      Osallistuja

      Carl Grimberg: Kansojen historia 1 ja 2

      Grimbergin kirjat on huikeaa kamaa. Jos koulun historiantunnilla jäi jotain oppimatta, niin tällä 25-osaisella mukaansa tempaavalla ja eloisalla otteella kirjoitetulla länsimaiden historian kokonaisesityksellä aukot sivistyksessä paikataan komeasti. Kaksi ensimmäistä osaa käytännössä muodostavat kattavan lähdeaineiston suomenkielisen Wikipedian Mesopotamiaa, Etu-Aasiaa ja Egyptiä koskeville artikkeleille, suuri osa niistä teksteistä on oikeasti lainattu ihan suoraan näistä kahdesta ensimmäisestä kirjasta.

      Grimbergit tulee luettua vähintään kerran vuodessa, joskus kaksikin. Kannatti hankkia kirpparilta omaksi opiskeluaikoina, näistä on loputtomasti iloa ja kestää isältä pojalle.

    • #153577
      Brutus
      Osallistuja

      Oikeastaan tämä on vielä hiukan kesken, mutta…

      Paul von Hindenburg: Elämäni

      Kiitos ja ylistys Tiberius-kirjoille näiden ikivanhojen bestsellereiden ja unohdettujen kirjallisten klassikoiden uusista pokkarijulkaisuista. Näiden avulla on tullut tutustuttua kattavasti erityisesti romantiikan ajan klassikoihin viimeisen parin vuoden aikana. Nyt oli vuorossa Saksan ensimmäisen maailmansodan sotamarsalkan värikäs omaelämänkerta. Tähän kirjaan tartuinkin lähinnä nurkkaan ajettuna, sillä en välittänyt lukea kankeaa isänmaallista propagandaa ja militarismin ylistystä.

      Yllättäen tämä onkin todella antoisa ja elävä kirja, eli paljon muutakin kuin yhden miehen legendaarisen sotilasuran esittelyä. Oikeastaan niiden historiallisten suurtekojen kuvailu onkin tämän kirjan tylsintä antia, koska sellaiset nyt löytyy jokaisesta historiankirjasta. Kaikenlaiset arkiset ja pienet yksityiskohdat ja kaskut ovat Hindenburgin elämänkerran todellista suolaa ja sokeria, mieshän tunsi henkilökohtaisesti monarkit ja merkkihenkilöt elämän kaikilta aloilta. Onneksi Hindenburg oli myös erittäin hilpeä ja huumorintajuinen seuramies.

      Kirjan alkupäästä mieleen on jäänyt elävästi Hindenburgin kuvaukset nuoruudestaan kadettikoulussa. Siihen aikaan ei tunnettu nykyistä liberaalia ihmisoikeustuubaa, vaan Immanuel Kant ja velvollisuusetiikka olivat kuuminta uutta. Vanha kuningas oli nuorille kadeteille vähän kuin iäkkäämpi sukulainen, jolta riitti pojille isällisiä neuvoja ja toisinaan pieniä lahjojakin. Oppilaitoksen tapoihin kuului oppilas kerrallaan astua kuninkaan eteen, katsoa hänen korkeuttaan suoraan tämän hyväntahtoisiin silmiin, esitellä tälle itsensä ja kertoa tälle isänsä nimi sekä sääty. Nuoret pojat olivat tyypillisesti niin hermostuneita, etteivät juuri saaneet selkeää sanaa suustaan.

      Saksojen yhdistämisestä ja keisarikunnan luomisesta Hindenburg kertoo, kuinka eräänä päivänä upseeristo sai käskyn saapua Versaillesin palatsiin. Tuolloin elettiin sota-aikaa, ja kaikenlaisesta tavarasta ja kulkupelistä oli pulaa. Niinpä korkea-arvoista upseeria kulki suureen tilaisuuteen jos minkälaisen nauris- ja porkkanakuorman mukana. Hindenburg kertoo, kuinka muistaa vielä kirjoitushetkelläkin Versaillesin pihalla näkemänsä hilpeän perunarattaan, johon joku noheva oli juhlan kunniaksi pystyttänyt pienen Preussin lipunkin.

      Muissa kaskuissa ja tarinoissa Hindenburg mm. kertoo tyypillisestä työpäivästään sotamarsalkkana ja de facto diktaattorina. Hindenburgin periaatteena oli aikataulujensa ja varsinaisten sotilaallisten velvollisuuksiensa ohella ottaa vastaan jokainen halukas kunniallinen kansalainen sekä vastata parhaansa mukaan kansalta saamaansa postiin. Hindenburgista oli suorastaan hassua, kuinka naiivisti ihmiset toisinaan pyysivät epätoivoisesti hänen apuaan kadonneiden kissojen ja tukkeutuneiden viemäreiden kaltaisten arkisten asioidenkin suhteen. Toisinaan vieraaksi saapui kuninkaallisia ja akateemikkoja ympäri maailmaa, toisinaan tavalliset ihmiset eivät osanneet järjellä selittää, miksi olivatkaan edes tulleet juuri (hymyään pidättelevän) sotamarsalkka Hindenburgin juttusille. 😀

    • #153613
      Brutus
      Osallistuja

      Eric Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918
      Manfred von Richthofen: Punainen lentohävittäjä
      Barbara W. Tuchman: Elokuun tykit

      Kuinka verrattomasti voikaan iloa irrota yhden saman aiheen lukemisesta erilaisten ensikäden muisteloiden sekä historiankirjoittajien teosten kautta lyhyellä aikavälillä?

      Von Hindenburg ja Ludendorff olivat ensimmäisen maailmansodan ajan saksalaisen armeijan veli numero 1 ja veli numero 2, kahden miehen muisteloissa on – hämmästyttävää kyllä – jopa toisistaan riippumatta samoja triviaaleja yksityiskohtia ja kaskuja, joskin kahden täysin erilaisen ihmisen näkökulmasta: Ludendorffkin esimerkiksi kertoo näkemyksensä tyypillisestä työpäivästään armeijan esikunnassa. Ludendorff hoiti tuolloin sunnittelu- ja raportointityön Hindenburgin keskittyessä päätöksentekoon. Vierailujen Ludendorff muistaa virkistäneen muuten henkisesti äärimmäisen raskasta työtä, vaikka välillä sattui tiettyjä koomillisiakin tapauksia.

      Yhtenä huvittavana tarinana kumpikin mies kertoo esikunnan ruokatunneista. Upseerien kesken oli sovittu erikseen, ettei ruokaillessa puhuta työasioista, vaan tilaisuudet on ensisijaisesti varattu vapaaseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ludendorff muisteleekin, kuinka Hindenburgin pöydässä naurettiin jatkuvasti ääneen ukkojen jutuille, kun taas hänen pöydässään oli yleensä vakavampi tunnelma, ja vähätkin keskustelut pyörivät todellisuudessa työn ympärillä.

      Hindenburg mainitsee, kuinka monia kunniavieraita oli tapana esikunnasta kestitä, mainiten nimeltä ratsumestari Manfred von Richthofenin eli punaisen paronin yhtenä monista vieraistaan. Punainen paroni itse muistaa omassa kirjassaan saman vierailun ja toteaa käyneensä esikunnassa 25-vuotissyntymäpäivänään 2.5.1917 tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia sekä lounastamassa keisarin kanssa. Von Richthofen kertoo kirjassaan vielä erikseen olleensa vierailustaan tavattoman hermostunut.

      Tuchmanin kirjassa mainitaan ensimmäisen maailmansodan kenraali Helmuth von Moltkesta käytetyn pessimisminsä vuoksi pilkkanimeä “surullinen Julius”, vaikka kirjoittaja ei osaakan sanoa, mistä nimityksen jälkimmäinen osuus mahtaa tulla. Von Hindenburg selittää tämän omassa kirjassaan, nimittäin Helmuth von Moltken nimikaima ja kuuluisa setä oli 1800-luvun lopulla sotamarsalkkana Preussin ja Saksan armeijassa. Moltke vanhemman vetäytyvä hiusraja herätti ihmisissä mielikuvan Julius Caesarista, vaikka vanha mies itse kaljuaan häpesikin. Nuorempi Moltke sai siis lempinimensäkin setänsä mukaan.

      Tällaista hupaisaa synergiaa eri kertojien kesken. Tiedä mitä kaikkea muuta saa vielä irti lukemalla keisari Vilhelmin ja muiden aikakauden merkkihenkilöiden muisteloita.

    • #153644
      Brutus
      Osallistuja

      Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
      Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

      Näiden kahden kirjan lukeminen ristiin tai lyhyen ajan sisään jos mikä on mieltä avartava kokemus. Erich Maria Remarquen romaani on yksi kuuluisimmista pasifistisista sotaromaaneista, kuvaus ensimmäisen sotaintoilijoiden hulluudesta sekä maailmansodan turhuudesta ja merkityksettömyydestä. Ernst Jünger taas kuvaa omaelämänkerrallisesti juuri sellaisen ihmisen mielenmaisemaa, jonka sota imaisee mukaansa sellaisenaan ja alkaa vilpittömästi kokea rintamakokemukset suorastaan hengellisenä ja ihmisyyden parhaat puolet esiin nostavana kauniina elämyksenä. Remarque kirjoittikin oman romaaninsa juurikin vastaukseksi Jüngerin romaanille – joka taas vuorostaan oli kirjallinen vastaveto eräälle toiselle pasifistiselle teokselle.

      Kirjailijan elämästä kertova esittely kertoo Jüngerista, että tämä oli tyypillinen nuoruutensa sodassa menettänyt sotilas, jolle siviilielämä ei enää tarjonnut mitään mielenkiintoista ja jonka mielessä mennyt sota ja idealisoitu sotilasvalta selittyi parhain päin Hegelin ja Kantin kaltaisten hahmojen ajatusten pohjalta. Radikalisoituneena oikeistolaisena Jünger vihasi demokratiaa ja liberaaleja arvoja ja toimi oman vallankumouksellisen liikehdintänsä johtohahmona aina natsien nousuun sekä kilpailevien liikkeiden tukahduhttamiseen asti. Toisen maailmansodan alkuvuosina Jünger koki henkisen kriisin ja kääntyi itsekin pasifistiksi. Jüngerille sota ja militarismi oli nimenomaan vanhan ajan romantisoitua hindenburgilaista herrasmiessotaa, jossa sotilaallisuuden mukana kulki tietty kunniallisuus ja korkea etiikka ja jossa siviilien ryöstely ja terrorisointi oli ehdoton tabu. Natsien meiningeissä kauniit ihanteet heitettiinkin nopeasti romukoppaan.

    • #153664
      Brutus
      Osallistuja

      Robin Cross: World war I in photographs
      J.H.J. Andersen: Ensimmäinen maailmansota valokuvina

      Tähän katselmukseen pyrin tarkoituksella paneutumaan enemmän kuvalliseen kuin kirjalliseen aineistoon aiheesta “die Urkatastrof”. Kahdesta ensimmäinen oli suoraan sanottuna aikamoinen vitsi, sillä moni kuva oli itse asiassa jostain sotaleffoista ja oheen lyhyesti lisätty teksti ei sisältänyt pääosin minkäänlaista kunnollista substanssia. Kirjoittaja kuitenkin koki tarpeelliseksi ilkkua joidenkin ihmisten ulkonäölle, mikä mielestäni osoittaa aika huonoa makua tällaiselle historiankirjalle.

      Kahdesta jälkimmäinen taas on helposti yksi parhaita ensimmäisestä maailmansodasta kertovia tietokirjoja suomeksi. Kirjoittaja on ymmärtääkseni hollantilainen, joten tällä ei ole mitään erityisiä tunteita pelissä, vaan historialliset kontekstit käydään tarkkaan läpi kuvamateriaaleineen, ja tätä lukiessa moni vakiintunut ennakkoluulo ja käsitys sai kerralla palttua, ja toisaalta muista lähteistä poimimani yksityiskohdat täsmentävää lisätietoa.

      Otetaan esimerkiksi fakta, että ensimmäinen maailmansota oli seurausta Preussin ja Ranskan välisestä sodasta vuodelta 1871. Saksassa ymmärrettiin jo tuolloin, että Ranska tulee myöhemmin kostamaan tämän hyökkäämällä Saksaan, todennäköisesti Venäjän kanssa. Ranska, Venäjä ja mahdollisesti Iso-Britannia olivatkin suunnitelleet kostosodan julistusta arviolta vuodelle 1917, mutta Saksan “onneksi” sota syttyikin jo 1914 ennen kuin hyökkäävien osapuolten valmistelut oli ehditty suorittaa loppuun.

      Aikansa saksalaista militarismia ja vaikka Versaillesin rauhansopimuksen herättämää pahennusta kannattaa siis tarkastella siltäkin kantilta, että saksalaiset itse aikoinaan näkivät itsensä puolustavina uhreina ja ympärysvallat nimenomaan aggressiivisina hyökkääjinä. Saksan johtohan koetti jo vuonna 1916 neuvotella rauhasta, mutta ympärysvaltojen vastustuksen vuoksi siitä ei sitten tullut mitään. Jopa paavi ja katolinen kirkko vetosivat vuonna 1917 rauhan puolesta, mutta lopputulos oli sama.

      Ensimmäisen maailmansodan kohdalla voittajat jos mitkä ovat kirjoittaneet historian, ja ne tietyt värittyneet käsitykset elävät nykyäänkin ihan omaa elämäänsä. Onneksi tuossa kirjassa on otettu ihan rehellisyyden nimissä myös kaikenlaista groteskimpaa matskua rintamalla mätänevistä ja silpoutuneista ruumiista, ym. eikä suotta ole arasteltu niin kuin valitettavan usein on tapana.

    • #153752
      Brutus
      Osallistuja

      Louis-Ferdinand Celine: Sota
      Vilhelm II: The Kaiser’s Memoirs

      Lisää ensimmäistä maailmansotaa, ensimmäinen ranskalaisen rivisotilaan ja jälkimmäinen itsensä Saksan keisarin silmin.

      Celinen omaelämänkerrallinen Sota alkaa päähenkilön maatessa vakavasti haavoittuneena omassa verilammikossaan. Celine kärsi tämän tapahtuman johdosta kovista kivuista lopun ikänsä ja vihjaa kirjassaan kärsimyksen yltäneen henkisellekin puolelle. Itse teksti on jälleen taattua itseään, eli Celinen maailma on rintamallakin täynnä paskaa, huoria, parittajia ja kaikenlaisia muita groteskeja yksityiskohtia. Tämän ja ainakin viiden, kuuden Celinen ennestään tuntemattoman valmiin romaanin käsikirjoitukset katosivat sodan jäljiltä ja löydettiin aivan hiljattain, onneksi.

      Keisarin muistelot ovat valtava pettymys, jos kaipaa tietoa itse sodasta. Vilhelm II oli vallan kahvassa kolmisenkymmentä vuotta, ja sille välille mahtuu paljon muitakin kiinnostavia tapahtumia, kuten erilaisia skandaaleja sekä diplomaattisten ja taloudellisten olosuhteiden vuosikausia kestänyttä ajatumista kohti räjähdyspistettä. Kirjoittaja on selvästi loukkaantunut ihmisten syyttelyistä ja käykin siksi erityisen tarkkaan läpi sotaan johtaneita konkreettisia syitä aikansa vallan sisäpiiriläisen näkökulmasta.

      Muutamista erityisen kiehtovista kohdista mainittakoon keisarin viehtymys assyrologiaan. Aikoinaanhan saksalaiset olivat arkeologian saralla maailman huippua, ja vielä sotaa edeltäneellä ajalla näiden tutkimusryhmät tekivät merkittäviä kaivauksia Mesopotamiassa ja Välimeren maissa. Vilhelm harmitteleekin kirjassaan, ettei suuri yleisö ainakaan kirjoitushetkellä ollut keisarin itsensä tavoin kiinnostunut Lähi-idän muinaiskulttuureista. Tämän voin kyllä itsekin allekirjoittaa, sillä Mesopotamian sivilisaatiot Aleksanteriin asti ovat helposti kaikkein kiehtovinta historiaa.

      Toinen huvittava yksityiskohta liittyy jälleen kirjojen väliseen synergiaan. Hindenburg kertoi kouluvuosistaan, kuinka tämä sai mentorikseen ja kollegakseen Von Wittichin, muutamaa vuotta vanhemman vastavalmistuneen pojan. Hindenburg kertoo, kuinka hyvin leikkimielisellä Von Wittichillä oli aina tapana lähteä mukaan lasten lumisotiin sekä toisaalta innostua fyysisesti demonstroimaan historiallisilla tapahtumapaikoilla sattuneita kohtauksia. Myöhemmin kumpikin mies palveli komentajana ja etenivät kenraaliksi asti. Saksalaista huumorintajuttomuutta harmitteleva keisari kertoo kirjassaan, kuinka edelleen valitsi kenraali Von Wittichin henkilökohtaiseksi adjutantikseen. Eli sellainen oli myyttisen Adolf Von Wittichin urakehitys.

    • #153917
      Brutus
      Osallistuja

      Adolf Hitler: Taisteluni

      Viimeaikaisen ensimmäistä maailmansotaa koskettaneen lukumaratonini puitteissa päätin vihdoin tarttua myös tähän osittain samaan genreen lukeutuvaan poliittiseen Necronomiconiin. Moni minua viisaampi on tietänyt kertoa jo etukäteen, kuinka paasaava ja umpitylsä tämä ihmisnahkainen opus oikeasti onkaan, sekä kuinka Hitlerin juonet olisi helposti kyetty estämään jo alkuunsa, jos joku rohkea olisi vain kyennyt lukemaan koko tämän kirjallisen tuhotyön alusta loppuun silloin ilmestyessään. En kuitenkaan osannut aavistaa arviolta 95% koko kirjasta olevan sitä itseään. Koetan tiivistää tähän kaiken olennaisen, ettei kenenkään muun tarvitse käydä läpi tätä viikkokausia kestävää kärsimysnäytelmää.

      Kysymys numero uno, eli miksi Hitler vihasi nimenomaan juutalaisia?

      Koska Itävalta on perinteistä rajamaata slaavilaisen idän ja frankkilais-germaanisen lännen välillä, ja näiden kahden kulttuuripiirin on ollut vihaa ja levottomuuksia iät ja ajat. Itävalta-Unkari vieläpä oli jatkuvasti mukana Balkanin konflikteissa ja liitti itseensä slaavilaisia vähemmistökansoja. Tähän aikaan etniset jännitteet olivat siis aivan erityisen pinnalla, ja Frans Ferninandin murhaa Hitler pitää erityisen kuvaavana esimerkkinä slaavien kavaluudesta ja petollisuudesta. Juutalaiset olivat Itävallassa perinteisempi vähemmistö, joka sorrettuna ulkopuolisena joutui elättämään itsensä yhteiskunnan ulkopuolella vähemmän kunniakkaissa ammateissa, kuten kapakoitsijoina, trokareina, koronkiskojina, parittajina, ym. Samasta syystä juutalaiset osallistuivat aktiivisesti vallankumoukselliseen ja vasemmistolaiseen toiminaan. Nuoren Hitlerin mielestä mainitut olivat nimenomaan merkki juutalaisten huonommuudesta eikä varsinaisesti huonosta yhteiskunnallisesta asemasta.

      Kysymys numero dos, eli Hitlerin ja natsien oppien ydin:

      Natsien oppi perustui karkeasti kolmeen perusteesiin, eli
      a) evoluutio tarkoittaa lajien ja rotujen välistä ikuista sotaa
      b) lajit ja rodut voidaan asettaa luonnolliseen paremmuusjärjestykseen
      c) eläimet ja lajit toimivat nimenomaan kollektiiveina, ja yksilön tehtävä on alistua ja uhrautua yhteisön hyväksi.

      Edellisistä mikään ei varsinaisesti käy järkeen tai pidä objektiivisestikaan ajateltuna paikkaansa, ja sittenkin vastaan tulee vielä vanha kunnon Humen giljotiini. Hitlerin mielikuvituksessa kohta c tarkoittaa, että valtiot ovat olennainen osa ihmisen evoluutiota, kohta b johtaa suoraan rasismiin sekä tässä erityisesti antisemitistiin, ja kohta a tarkoittaa, että sotaisat arvot ovat kaiken mitta ja johtavat suoraan kulttuurin sekä talouden kukoistukseen sellaisenaan, kansanmurhasta puhumattakaan. Juutalaisilla ei Hitlerin mukaan parasiitteina ole omaa valtiota, uskontoa tai edes kulttuuria, vaan kaikki on muilta varastettua. Hitler itse toteaa kaiken yllä mainitun karkeasti näin ilman kummempia perusteluja tai logiikkaa.

      Eli käytännössä koko opin ydin on täyttä puuppaa, ja tämän vähän “teoreettisen” sisällön toteamiseen meni kirjoittajalta satojen sivujen edestä paperia ja mustetta.

      Kysymys numero tres, eli minkälaisen kuvan Hitleristä saa persoonallisuutena?

      Erittäin neuroottisen ainakin. Hitler viljelee kirjassaan jatkuvasti kaikenlaista likaan, tauteihin ja loisiin viittaavaa retoriikkaa viitatessaan epämiellyttäväksi kokemaansa, tätä on siis tosi paljon. Vastaavasti valtiota verrataan tässä ihmiskehoon, sen toimintoihin, vereen, etc. ja monessa kohtaa valtiokehoa ollaan parantamassa ja puhdistamassa kaikesta epäpuhtoisuudesta. Hitlerinhän on väitetty olleen erittäin bakteerikammoinen ja peseytyneen lukuisia kertoja päivässä, enkä tämän perusteella kyllä yhtään ihmettelisi väitteen todenperäisyyttä. En myöskään epäile yhtään Romanian ex-kuningas Mikaelin henkilökohtaista luonnehdintaa Hitleristä äärimmäisen pinnallisena ja teennäisenä persoonallisuutena, joka yrittää tehdä vaikutuksen ihmisiin yksinkertaisesti vain mesoamalla.

      Melkein menisin suosittelemaan tämän lukemista kaikille nahkapäille ihan vain että näkisivät kuinka heikolla pohjalla tuo pöljä aate johtajineen on, mutta toisaalta kun muistaa että nykyään on kaikkia kreationisteja ja litteää maata fanittavia järjen jättiläisiä, niin ehkä kuitenkin parempi, että tällainen kansanmurhaan kiihottava teos jää järkijättöisyydessäänkin historian roskakoriin keräämään pölyä ja hämähäkinseittejä.

    • #153925
      Pelimies
      Osallistuja

      Walter Hill: Triggerman

      Enpä tiennytkään, että Valtteri Mäki on kirjoittanut myös kuvitettu kirjallisuutta hienojen toimintaklassikoiden ohella.

      Last Man Standing tyyliin tässäkin ollaan kieltolain ajan jenkeissä. Hyvä tarina ja erinomainen kuvitus myöskin.

    • #153945
      Brutus
      Osallistuja

      Leena Matikka & Martina Roos-Salmi: Urheilupsykologian perusteet

      Pitkälti nimensä, aiheensa ja kansikuvansakin perusteella varsin harmaalta ja tylsältä vaikuttava tietokirjanen paljastuikin melkoiseksi aarreaitaksi hyödyllistä informaatiota muutenkin kuin vain urheilun saralla.

      Perusteesi urheilupsykologiassa lähtee siitä, että ihminen ei ole pelkkä tietoisuuden ohjaama marionetti vaan ihmiskeholla on omat tapansa käsitellä ja välittää tietoa. Kehon informaationkäsittely ja dialogi aivojen kanssa on osa ihmisen alitajuntaa ja näkyy mm. unissa tietoisuudesta tukahdutettujen tuntemusten ja muistojen nousemisena pinnalle, kehon oma muisti, etc.

      Edellisestä johtuu, että erilaisilla ajatus- ja mielikuvaharjoituksilla, kahden eri järjestelmän hallintaan pyrkivillä tekniikoilla, suggestiolla, hypnoosilla ym. voidaan vaikuttaa myös kehon optimaaliseen suorituskykyyn, stressinsietokykyyn, rentoutumiseen ja keskittymiseen. Samoin esimerkiksi hengitystekniikoilla voidaan vaikuttaa mielialoihin, virkeyteen, ym. vastaaviin. Tässä esitellään kattavasti myös näitä psykologisen harjoittelun niksejä sekä käsitellään mm. motivaation teoriaan, kehittämiseen ja ylläpitoon liittyviä juttuja.

      Nämä on kyllä mahdottoman käyttökelpoisia temppuja. Varmasti arjessa ja työelämässä tulee hyödynnettyä näitä paljon. Alitajunta on lisäksi yhteydessä mm. luovuuteen ja taiteellisuuteen, joten tässä paketoituu nätisti ihmispersoonallisuuden eri puolet yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi. Samoin käy ymmärrettäväksi mielenterveyden, monien elämäntapoihin liittyvien juttujen ja fyysisen terveyden välinen yhteys.

    • #154052
      Brutus
      Osallistuja

      Olli-Pekka Vainio & Katleena Kortesuo: Diktaattorin käsikirja (2013)

      Hauska pikku kirjanen kaikille maailmanvallasta haikaileville tulevaisuuden diktaattoreille. Kirjoitustyyli tässä on erittäin sarkastinen, mutta itse sisältö tarjoaa juuri sen mitä lupaakin, eli välineet ja ohjeet tyhmien massojen huijaamiseen ja kontrolliin. Menetelmien esittelyä syvennetään runsain konkreettisin esimerkein meiltä ja maailmalta. Tätä lukiessa nyt viimeistään alkaa nopeasti huomaamaan median, keljujen korporaatioiden ja poliitikkojen metkuja, sekä kuinka pihalla ihmiset oikeasti ovatkaan tästä maailman menosta. Tämä lienee hassunhauskan anarkistisen kirjan perimmäinen tarkoituskin.

      Mikään menetelmä tuskin on massojen yhtenäisyyden hajottamisen kannalta tehokkaampi kuin diversiteetti. Monikulttuurin lisääminen nimittäin ei tyypillisesti tee ihmisestä sateenkaaren väreissä paistattelevaa kosmopoliittista hipsteriä vaan kuoreensa vetäytyvän pelokkaan kilpikonnan. Siksi tehokkain tapa ehkäistä kurjien hallintoalamaisten järjestelmällistä vastarintaa on vakuuttaa nämä monimuotoisuuden siunauksellisuudesta ja sekoittaa yhteisöt monikulttuurilla. Näin toimittiin mm. Kiinassa kommunistisen puolueen valmistautuessa demokraattisen Hongkongin liittämiseen emämaan yksipuoluejärjestelmään joitakin vuosia sitten.

      Ja muuta vastaavaa…

    • #154083
      Pelimies
      Osallistuja

      Duane Swierczynski: Keikkakuski(The Wheelman)

      Jälleen kerran hyvä esimerkki siitä, miten niin monta kertaa käytetty aihe rikostarinassa kuin pakoauton kuski taipuu moneen muotoon.

      Erityisesti pidin siitä, että luvut olivat lyhyitä ja mykkä päähahmo toi tähän oman erikoisen lisänsä.

      Ja yllättävää, kyllä että UFF:in kirjavalikoimasta löytyy näinkin kovaa kirjallisuutta.

    • #154097
      JuicyFruity
      Osallistuja

      Aloitettu Stephen King : Tohtori Uni. Tämä kirja sekä siitä tehty elokuva ovat keränneet tarpeeksi kauan pölyä hyllyssäni, joten päätin aloittaa lukuharrastukseni taas uudestaan. Aikoinani luin Hohdon kirjana ennen kuin katsoin elokuvan, ja niin aion tehdä tämänkin teoksen kohdalla.

    • #154106
      Brutus
      Osallistuja

      Elaine Sheehan: Itsehypnoosi

      Varsin raflaavalla nimellä ja hippikustantamon kautta julkaistu teos paljastuikin melkoisen käyttökelpoiseksi oppaaksi. Itsehypnoosi on varsin kiehtova hypnoosin alalaji, jossa suggestiosta huolehditaankin itse erillisen terapeutin sijaan. Luonnollisesti itse tehtynä hypnoosin teho on kertaluokkaa heikompi, mutta vaikutus on rentoutumisen ja stressinlievityksen suhteen oikein tehtynä erinomainen. Olen tähän tarkoitukseen näitä menetelmiä käyttänytkin hyvällä menestyksellä jo muutaman viikon ajan.

    • #154197
      Brutus
      Osallistuja

      Sakari Kallio & Hannu Lauerma: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa

      Monista aiheesta lukemistani kirjoista se kaikkein mielenkiintoisin, ehkä juuri syystä että tähän oli koottu muita enemmän alan historiaa, triviatietoa ja kaikenlaisia hämmentäviä tositarinoita hypnoosin ja suggestioiden käytöstä.

      Mielenkiintoisin tarina liittyy itsensä Hitlerin siinä vuosien 1918-1919 tietämillä saamaan hypnoosihoitoon saksalaisessa sairaalassa, jossa tämä oli sota-aikojen oireitaan parantelemassa. Hitlerhän omien sanojensa mukaan kuulikin sodan loppumisesta nimenomaan ollessaan sairaalassa. Natsien noustua valtaan Hitlerin potilastiedot takavarikoitiin ja hävitettiin, ja tätä hoitanut lääkäri teki myöhemmin itsemurhan. Mainitun lääkärin avustaja kuitenkin pakeni länteen ja paljasti tietonsa, jotain yksityiskohtia oli ilmeisesti vuotanut jo aiemmin eri välikäsien kautta.

      Tarina kuuluu, että sairaalassa oli hoidettavana Hitleriksi oletettu diagnosoitu psykopaatti, jota hypnoosia suorittanut lääkäri pyrki motivoimaan vetoamalla tämän patologiseen vallanhimoon ja ylemmyydentunteeseen. Nykyisin tällaista pidetään erittäin epäeettisenä toimintana, mutta tuolloin ei asiaa juuri ajateltu sen pidemmälle. Erään teorian mukaan tämän hoidon sivuvaikutuksena korpraali Hitlerin megalomania sai lähinnä entistäkin enemmän kierroksia, ja loputhan me jo tiedämmekin.

    • #154352
      Brutus
      Osallistuja

      Viimeiset päivät on tullut iloittua Junji Iton kauhusarjakuvien loistavuudesta. Ito on yksi tämän hetken kuumista kauhusarjakuvan mestareista, ja miehen teoksia on julkaistu paljon erilaisina kokoelmina lännessäkin. Onneksi Suomen kirjastojärjestelmä on nykyisin sen verran kehittynyt ja laatutietoinen, että näitä enkkukäännöksiä on suhteellisen laajasti saatavilla maakunnissakin. Vihdoinkin kunnon viihdettä eikä tätä samaa mielikuvituksetonta harmaata pysähtyneisyyttä.

    • #154445
      Pelimies
      Osallistuja

      Mike Grell: Green Arrow The Longbow Hunters

      Kehuttu Vihreä nuoli tarina kasarilta, jossa Oliver Queen on muuttanut Seattleen ja joutuu tekemisiin sarjamurhaajan, kilpailevan juosiampujan ja huumediilerien kanssa.

      Hyvä tarina ja hieno kuvitus.

    • #154526
      Pelimies
      Osallistuja

      Berck & Cauvin: Sammy-Gorillat tekevät maalin

      Laman-ajan ”gorillat” Sammy ja Jack seikkailevat tällä kertaa jalkapallojoukkueen henkivartijoina ja päätyvät lopulta itse kentälle.

      Jason Aaron: Roope-setä Ikuisuuden ensilantti

      Disney goes Marvel vähän erilaisessa Ankka-tarinassa, jonka kuvituksesta vastaa peräti 5 eri piirtäjää.

      Seuraavaksi vuorossa Usagi Yojimbo-saagan 5. osa Elämän rajoilla.

    • #154535
      Brutus
      Osallistuja

      David Foster Wallace: Tennisesseitä

      Wallace oli yksi viime vuosikymmenten kärkikirjoittajista ihan maailmanlaajuisestikin. Ihmiset eivät nykyään lue kirjoja, joten Wallacen nimi lienee useimmille siksikin nimenä uppo outo. Helpoin ja kätevin tapa päästä sisälle miehen tuotantoon on näiden esseiden ja novellien kautta – DFW:n romaaneilla nimittäin on mittaa tuhatkunta sivua per läpyskä, ja teksti on niissä täyttä tavaraa.

      Mestarin maineen ymmärtää näidenkin lyhyidenkin otteiden perusteella. Wallace kirjoittaa enkkutyyliin pitkiä ja polveilevia lauseita, joissa asiat käydään läpi selkeästi ja mielikuvituksellisen rikkaasti. Erityisen taitavan kirjoittajan ja taiteilijan tunnistaa mielestäni helposti juuri tällaisesta ilmaisusta, jossa pieneen tilaan on saatu tiivistettyä valtavat määrät kiehtovaa informaatiota ilman kikkailua, rönsyilyä tai turhaa sanahelinää. Wallacen teksti jopa tuntui täysin vaivattomalta lukea.

Luet parhaimillaan 71 vastausketjuja
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Lisää luettavaa