Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Pitkästä aikaa löysin aikaa vähän pelatakin jotain, kiitos kohdalle osuneen sairaspäivän. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni kokeilemalla vanhaa kunnon Sierran King’s Quest seiskaa vuodelta 1994. Kyseessä on siis point & click -tyylinen seikkailupeli, jossa grafiikat, tarina ja tyyli ovat vähän kuin sekoitus kaikkia 80-luvun nuorille suunnattuja synkkiä fantasialeffoja, Tim Burtonia ja 90-luvun alun Disney-klassikoita. Grafiikat on piirretty käsin, ja osa Sierran animaattoreista siirtyikin myöhemmin Disneyn leipiin.
King’s Quest VII: The Princeless Bride alkaa, kun salaperäinen pyörre kaappaa prinsessa Rosellan toiseen maailmaan ja heittää mukaan tempautuneen kuningatar Valanicen keskelle erämaata. Pelaajan tehtävä on ainakin näin aluksi löytää tie ihmisten ilmoille ja toivon mukaan pelastaa prinsessa siinä matkan varrella. Peli on jaettu satukirjan tyyliin erillisiin kappaleisiin, ja tarinassa on useampi päähenkilö ja toisistaan poikkeava maailma, joista oma suosikkini on Aurinkokuninkaan ajan Ranskaa muistuttava puhuvien ja ylettömän tunteellisten eläinten asuttama satumaa.
Tykkään paljon tämän pelin mielikuvituksesta ja tietystä tavasta vedota sekä aikuisiin että lapsiin. Visuaalisesti tämä on näyttävä ja persoonallinen, ja ääninäyttelijätkin ovat vuoden 1994 mittapuulla oikein mainioita. Tähän aikaan firmoilla oli vielä kaikenlaisia maksullisia auttavia puhelinlinjoja sun muita, joten varsinaiset aivopähkinät on monessa kohtaa ihan jo siksikin suunniteltu vähän liiankin luovuutta kysyviksi. Tyypillisenä esimerkkinä joku random kohta, jossa pelaajan oletetaan kaiken työn jälkeen vielä erikseen klikkaavan jotain tiettyä satunnaista pikseliä ennen kuin pääsee taas jatkamaan, ym. mitä ei tietenkään sanota missään. Ilman niitä puhelinlinjoja tällaisissa ei ole kauheasti mieltä enää nykyään.
Onneksi tätä pystyy pelaamaan ihan Scummvm:llä ilman ylimääräistä kikkailua. Ymmärtääkseni se ohjelma vielä käyttääkin automaattisesti kaikkia myöhempiä virallisia päivityksiä ja korjauksia, joten näitä seikkailuklassikoita voi 2020-luvulla naatiskella melkein millä tahansa käyttöjärjestelmällä makeammin kuin koskaan ennen missään.
Kannattaa varmaan pistää uutta viestiä ellei tule vastauksia. Luulisi meinaan että ylläpidolle tulee paljon mainoksia ja muuta roskaa, eikä sieltä välistä välttämättä aina yksittäistä kunnollista viestiä aina huomaa.
Harmillisesti aprillipäivästä on jo toista viikkoa, sillä muuten voisin käyttää tarkoitukseen hyväkseni erään kotimaisen taiteilijan näkemystä Muumilaakson tarinoista John Carpenterin ohjaamana tieteiskauhuelokuvana. Tuota on tullut naurettua muutaman kaverin kanssa jo tovi. Tuo on melkein yhtä hyvä kuin se parin vuoden takainen aprillipila “arkistoista löytyneestä ennestään tuntemattoman Visa Mäkisen ohjaaman animaatioleffan pätkästä” mihin oli oikeasti animoitu kymmenisen sekuntin verran jotain sattumanvaraista skeidaa.
Uuden Devil May Cry -animen traileri toi mieleen tällaisen täysin väsähtäneen ja kyllästyttävän 2000-luvun elokuvain perustroopin, jossa otetaan joku valmis suosittu elokuva tai peli, ja käännetään se perusasetelma siten, että pahis onkin oikeasti hyvä tyyppi ja vain ymmärretty väärin. Uusi versio tietysti oikoo tämän huutavan vääryyden. Viimeisimpänä käänteenä jos alkuperäinen tarina kuvaa esimerkiksi helvetin demonien ja zombien invaasiota, on uudessa versiossa sitten kyseessä ahneiden ja pahojen ihmisten invaasio viattomien zombien ja demonien asuttamaan helvettiin. Zombeilla on perheet ja zombilapsiakin. Ajatelkaa lapsia.
Joku tietysti voisi argumentoida, että tällainen voisi olla joissakin tapauksissa realistisempaa, mutta omasta mielestä ei yleensä ole. Jos katsoo esimerkiksi jotain rikosdokkareita, niin tunnetuilla murhaajilla ja terroristeilla voi olla takana rajukin lapsuus, mutta niissä itse rikosissa ei välttämättä ole mitään salattua hyvää motiivia, vaan tarkoituksena on ihan yksinkertaisesti vain tappaa ja vahingoittaa mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä syystä tai toisesta. Ei kaiken tarvitse leffoissakaan aina olla moraalisesti harmaata.
Tuli katsottua dokumentti Ted Bundyn elämästä ja teoista. Tuossa dokumentissa tuli vastaan huomio, kuinka 70-luvulla rikostutkinta oli monilta osin vielä varsin kivikautista ja nykymittapuulla oikeudessa kelvotonta epäluotettavuutensa vuoksi. Tällaiset vanhentuneet menetelmät olivat avainasemassa muutamassa tapauksessa kun Bundy tuomittiin kuolemaan.
Tuli tuosta kaikesta yksinkertainen idea mielenkiintoiselle rikostrillerille. Otetaan esimerkiksi pahamaineinen sarjamurhaaja, joka tuomitaan kuolemaan tällaisten epämääräisten todisteiden perusteella. Myöhemmin joku huomaa, että yksi näistä tapauksista onkin tuomittu väärin, ja liikkeellä onkin toinen samanlainen murhaaja. Ongelmaksi muodostuu, että kukaan ei tässä tapauksessa halua myöntää virhettä ja puhdistaa sen toisen mainetta edes tämän yhden kerran, joten virallisesti asialle ei voida mitään, koska tämän enempää suoria todisteita ei välttämättä ole olemassa. Toinen murhaaja saakin siis jatkaa puuhiaan rauhassa.
David Foster Wallace: Tennisesseitä
Wallace oli yksi viime vuosikymmenten kärkikirjoittajista ihan maailmanlaajuisestikin. Ihmiset eivät nykyään lue kirjoja, joten Wallacen nimi lienee useimmille siksikin nimenä uppo outo. Helpoin ja kätevin tapa päästä sisälle miehen tuotantoon on näiden esseiden ja novellien kautta – DFW:n romaaneilla nimittäin on mittaa tuhatkunta sivua per läpyskä, ja teksti on niissä täyttä tavaraa.
Mestarin maineen ymmärtää näidenkin lyhyidenkin otteiden perusteella. Wallace kirjoittaa enkkutyyliin pitkiä ja polveilevia lauseita, joissa asiat käydään läpi selkeästi ja mielikuvituksellisen rikkaasti. Erityisen taitavan kirjoittajan ja taiteilijan tunnistaa mielestäni helposti juuri tällaisesta ilmaisusta, jossa pieneen tilaan on saatu tiivistettyä valtavat määrät kiehtovaa informaatiota ilman kikkailua, rönsyilyä tai turhaa sanahelinää. Wallacen teksti jopa tuntui täysin vaivattomalta lukea.
Tuli tätä jo vanhassakin tykissä herkuteltua, mutta sellainen kanava kuin The Great War on ainakin omasta mielestä koko tuubin hienoimpia kanavia. Alkuperäisenä ideana tuossa oli kertoa ensimmäisen maailmansodan tapahtumat yksityiskohtaisesti viikko kerrallaan neljän vuoden kuluessa, mutta konseptia on sittemmin jatkettu erilaisilla aiheeseen liittyvillä dokumenteilla ja muilla tarinoilla liittyen aikansa kriiseihin, konflikteihin, merkkihenkilöihin, ym. Tälle on samoilta tekijöiltä olemassa myös toista maailmansotaa ja sotien välivuosia käsittelevä kanava nimeltä World War Two.
Nämä kuitenkin käsittävät lähinnä yhten tietyn näkökulman sodista, eikä niitä kannata ihan kriitikkä aina ottaa sellaisenaan. Ensimmäistä maailmansotaa käsiteltäessä esimerkiksi nousee nimi Franz Conrad von Hötzendorf jatkuvasti esiin negatiivisessa mielessä. Itävallan vaikutusvaltaisimpiin sotilasjohtajiin kuulunut Hötzendorf lobbasi aktiivisesti sotaa Serbiaa vastaan ja oli käynnistämässä tätäkin rytinää. Itse sodassa tulikin mestarin johdolla takkiin niin legendaarisissa määrin, että ukko sai keisarin kuoltua potkut virastaan.
Todellisuudessa aikalaislähteissä Hötzendorfista puhutaan erittäin positiiviseen sävyyn jopa saksalaisten sotilasasiantuntijoiden muistelmissa, joissa toisaalta kerrotaan paljonkin Itävallan armeijan huonosta tilasta ja muista ongelmista liittyen mm. yhteisen kielen puuttumiseen kymmeniä tai jopa satoja etnisyyksiä käsittävässä sekavassa sotaväessä. Hötzendorf on erään todistuksen mukaan jopa itse tunnustanut armeijansa huonon tolan.
Noissa dokumenteissa harvemmin myöskään puhutaan ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä valtiorakenteisiin asti levinneestä serbinationalistisesta radikalismista ja terrorismista, joka käytännösä oikeutti Itävallan sodanjulistuksen. Ja niin poispäin…
Eli tällaisiakaan asioita ei välttämättä voi suoralta kädeltä panna yhden ihmisen syyksi, vaikka siitä varmasti hienon tarinan saisikin aikaiseksi.
Noniin, pääsin kokeilemaan tätä menetelmää vihdoin ihan tositoimissa. Käytännössä totesin, että tuollaisesta arvostelusta voi helposti olla jopa puolet tekstistä pelkkää ilmaa, ja tiivistämällä turhia adjektiiveja, adverbejä ja täytesanoja siitä saa sukkelaan huomattavasti sujuvamman kokonaisuuden.
Eli toimii kuten luvattiinkin.
Tuossa voi olla takana sellainenkin, että dementoituessa ihmisen impulssikontrolli heikkenee ja “vieraiden” ihmisten ilmestyminen kotiin voi provosoida rajustikin. Mene ja tiedä. Vähän ihmeellistä kuitenkin jos eivät edes ole vaimoon yrittäneet olla yhteydessä jos tämä on vanhaa isää hoitanut.
Gene Hackman oli hieno ja karismaattinen näyttelijä, mukana monessa erinomaisessa elokuvassa vuosien varrella.
Hackmanin pariskunnan kohdalla iski ainakin henkilökohtaisesti hermoon hämmästyttävä ja lähes päivittäin muuttuva roskamedian spekulointi ja teoretisointi siitä kuolemasta. Alussa vihjailtiin jostain häkämyrkytyksestä, kaksoisitsemurhasta ja ties mistä. Sitten alettiin puhua Genen saaneen kohtauksen ja emännän varmaankin kaatuneen lääkekaapilla ja lyöneen päänsä kuolettavasti. Ilmeisesti lopullinen totuus kuitenkin on, että eläkeläispariskunta lähti samoilla kalkkiviivoilla ihan luonnollisista syistä, eikä tapaukseen sittenkään liity mitään erikoista. Vanha pariskunta vain viihtyi sen verran hyvin keskenään, ettei siinä kenenkään ulkopuolisen tarvinnut käydä välillä vointia tarkastamassa.
Olispa reaalipolitiikka noinkin yksinkertaista.
Tämä Euroopan sotku alkoi jo 90-luvulla kun kylmä sota loppui ja kaikenlainen oma maanpuolustus pantiin jotain Suomen kaltaisia reunavaltioita lukuun ottamatta leikkuriin. Käytännössä Euroopan puolustus on ollut niistä ajoista Naton ja ennen kaikkea jenkkien harteilla, ja Amerikassa tällaista menoa ei ole katsottu kyllä koskaan kovin hyvällä. Tästä aiheesta on väännetty jo vuosikaupalla ennen Trumpin tuloakaan.
Sitten EU päätti mennä täysin sivullisena mukaan tuohon entisten sosialistimaiden väliseen nahinaan. Tällä hetkellä Ukrainan armeijalla ei ole mitään palaa alkaa valtaamaan niitä alueitaan takaisin. Tuo onnistuisi ehkä siinä tapauksessa että Venäjä valtiona yhtäkkiä romahtaisi tai länsimaat lähettäisivät omia joukkojaan sinne taistelemaan ja eskaloisivat homman Naton ja Venäjän väliseksi suursodaksi. Euroopallahan ei ole mitään omia armeijoita, joten tuo lankeaisi jenkeille. Mitään eurooppalaista armeijaa ei välttämättä nähtäisi vielä vuosikymmeniin vaikka kouluttaminen ja aseistaminen aloitettaisiin nyt heti.
Tämä tilanne on muuten täsmälleen sama kuin ensimmäisen maailmansodan alussa, jossa yksi maailman sotilaallisesti voimakkaimmista valtioista (Saksa) roikkui mukana sotilaallisesti surkean Itävalta-Unkarin suojelijana. Sitten kahdesta jälkimmäinen meni sekaantumaan kaiken maailman slaavilaisten pikkuvaltioiden asioihin, veti Saksan mukaan sotaan, käynnisti diplomaattisen ketjureaktion ja seuraavaksi olikin koko Eurooppa liekeissä.
Ymmärrät varmaan miksi Trumpilla tai jenkeillä yleensäkin on halut Ukrainaan ja Euroopan johtajien sapelinkalisteluihin aika jäissä tällä hetkellä. Ukraina ei ole Nato- tai EU-maa, eikä jenkeillä ole muutenkaan mitään merkittäviä sitoumuksia niille nurkille. Tuo mineraalisopimus olisi samalla yksi askel siihenkin suuntaan. Sama juttu noiden Nato-joukkojen vetämisen ja Putinin mielistelyn kanssa: amerikkalaisilla on nyt kova halu päästä irti tästä tilanteesta ja neuvotella rauhaa Putinin kanssan ennen kuin homma alkaa eskaloitua ja mennään taas tätä tuttua tietä.
Trumpilla on paljonkin henkilökohtaista kaunaa eurooppalaisia päättäjiä kohtaan muutenkin. Muistat varmaan silloin ensimmäisellä kaudella kun Trump vielä koitti sovinnollisesti puhua näistä asioista ja porukka lähinnä vittuili päin naamaa, pyöritteli silmiään, eikä lopulta homma edennyt ollenkaan. Jenkkien pressanvaaleissa eurooppalaiset poliitikot myös Suomesta vielä lähettivät erikseen omat tukijoukkonsa käymään Trumpin vastaista kampanjaa, mikä kaiken lisäksi rikkoi paikallisia vaalilakeja aika törkeällä tavalla. Trumpin aggressiivinen suhtautuminen edesvastuuttomiin EU-perseilijöihin ei siis tule mistään ihan tyhjästä, vaan nämäkin suhteet on henkilökohtaisella tasolla ihan rikkomalla rikottu meikäläisten toheloiden idioottien toimesta.
En usko tämän vuodatuksen mitenkään vaikuttavan mihinkään, mutta eipä sitten voi jatkossa valittaa, etteikö tästäkin olisi joku joskus jotain sanonut.
Suoraan sanottuna oksettaa tämä nykyajan ihmisten sotahulluus ja militarismikiima. Silloin muutama vuosi sitten kun tuo Ukraina oli vielä uusi juttu, tietty maanpuolustustietoisuuden ja -motivaation yleinen lisääntyminen oli ihan tervettä ja ymmärrettävääkin, mutta nykyään porukka on jo suunnilleen julistamassa totaalista sotaa ja marssimassa Uralille tämän asian takia. Koko Ukraina oli mun mielestä muutenkin vähän sama kuin jotkut hövelit ihmiset “auttaa” villieläinten poikasia luonnossa ja sitten ne kuolee. Ukrainan kohdalla on jo miljoonia ihmisiä arviolta kuollut, silpoutunut tai pakolaisina ympäri Eurooppaa, suhteet on jo Amerikkaankin menty tuhrimaan, ja rahaa on tähän poltettu palanut satoja miljardeja, vaikka koko jutulla ei alun alkaenkaan ollut mitään tekemistä meikäläisten kanssa, ja Ukrainan armeija on nyt jo kuitenkin romahduspisteessä. Viimeisimpänä on nyt sitten tämä esiin noussut ihme verenhimo ja sotahulluus. Tiedä vaikka tästä oikeasti saataisiin joku ydinsota vielä käynnistettyä.
Jos pahin mahdollinen tapahtuu, niin itse ainakin taidan ryhtyä käpykaartilaiseksi, menen vankilaan tai vaikka teloituskomppanian eteen. En todellakaan ala näitä pösilöpoliitikkojen ja sotahullujen sotapelejä pelaamaan tai edistämään. Jos veren näkeminen ja ihmisten tappaminen tuottaa jotain erityisen pervoa nautintoa tai jonkun kehitysmaan kohtalo on niin lähellä sydäntä, suosittelen ihan menemään itse sinne paikan päälle näyttämään miten tosimies sotii.
Adam and the Ants – Feed me to the lions
Meidän aikamme pysähtyneisyyden keskellä tuntuu raikkaalta katsella ja kuunnella vähän Adam Antin häröilyä kasarilta. Adam Ant oli vähän sellainen kaveri, joka keksii jatkuvasti kaikenlaisia luovia ja omaperäisiä tempauksia ihan vain jo huomioarvonkin vuoksi. Yleisesti ottaen veikkonen taidetaan tuntea paremmin mielenkiintoisesta tyylitajustaan kuin musiikistaan, mutta ainakin henkilökohtaisesti olen aina löytänyt iloa niistä häröistä biiseistä, missä menee parhaimmillaan hilpeästi sekaisin kaksi tai kolmekin rumpalia, jotain cabaret- ja merimiesmusiikkia ja uuden aallon punkkia. Ei Adam Antin kikkailu nyt ehkä taiteellisesti niin korkeatasoista ole, mutta luovana viihteenä vähintäänkin mielenkiintoista. 😀
Viimeiset päivät on tullut iloittua Junji Iton kauhusarjakuvien loistavuudesta. Ito on yksi tämän hetken kuumista kauhusarjakuvan mestareista, ja miehen teoksia on julkaistu paljon erilaisina kokoelmina lännessäkin. Onneksi Suomen kirjastojärjestelmä on nykyisin sen verran kehittynyt ja laatutietoinen, että näitä enkkukäännöksiä on suhteellisen laajasti saatavilla maakunnissakin. Vihdoinkin kunnon viihdettä eikä tätä samaa mielikuvituksetonta harmaata pysähtyneisyyttä.
Sakari Kallio & Hannu Lauerma: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Monista aiheesta lukemistani kirjoista se kaikkein mielenkiintoisin, ehkä juuri syystä että tähän oli koottu muita enemmän alan historiaa, triviatietoa ja kaikenlaisia hämmentäviä tositarinoita hypnoosin ja suggestioiden käytöstä.
Mielenkiintoisin tarina liittyy itsensä Hitlerin siinä vuosien 1918-1919 tietämillä saamaan hypnoosihoitoon saksalaisessa sairaalassa, jossa tämä oli sota-aikojen oireitaan parantelemassa. Hitlerhän omien sanojensa mukaan kuulikin sodan loppumisesta nimenomaan ollessaan sairaalassa. Natsien noustua valtaan Hitlerin potilastiedot takavarikoitiin ja hävitettiin, ja tätä hoitanut lääkäri teki myöhemmin itsemurhan. Mainitun lääkärin avustaja kuitenkin pakeni länteen ja paljasti tietonsa, jotain yksityiskohtia oli ilmeisesti vuotanut jo aiemmin eri välikäsien kautta.
Tarina kuuluu, että sairaalassa oli hoidettavana Hitleriksi oletettu diagnosoitu psykopaatti, jota hypnoosia suorittanut lääkäri pyrki motivoimaan vetoamalla tämän patologiseen vallanhimoon ja ylemmyydentunteeseen. Nykyisin tällaista pidetään erittäin epäeettisenä toimintana, mutta tuolloin ei asiaa juuri ajateltu sen pidemmälle. Erään teorian mukaan tämän hoidon sivuvaikutuksena korpraali Hitlerin megalomania sai lähinnä entistäkin enemmän kierroksia, ja loputhan me jo tiedämmekin.
