Tuli tuosta dbgirlin mainitsemasta eläinkanavasta mieleen Michael Jamisonin kanava. Kaveri on rikas eteläafrikkalainen, joka pitää ilokseen kaikenlaisille sirkuksesta ym. toiminnasta pelastetuille eläimille omistettua taloa ja niillä videoilla mies kerää vähän ylimääräistä näkyvyyttä ja rahaa sen toiminnan ylläpitoon. Jamisonin videoiden päätähtiä on kaksi pentuina pelastettua tiikeriä, joita ei tietenkään ole voinut vankeudessa eläneinä palauttaa luontoon.

Näiden videoiden parissa on tullut päästeltyä paljon hyöryjä.

Tuli katsottua pitkästä aikaa taas tuo Tom Hanksin tähdittämä Cast Away -tuuliajolla. Tästä vahvimmin on jäänyt mieleen, että aikoinaan kun se näytettiin maikkarilla joskus 2000-luvun alussa, niin sitä seurasi yksi kaikkien aikojen ennätysyleisöistä, siis aivan käsittämättömät määrät silmäpareja. Hankshan esittää tässä autiolle saarelle haaksirikkoutuvaa gaiffaria ja tarina seuraa tämän pyrkimyksiä saada yhteys ulkomaailmaan. Ehkä silmiinpistävinpänä puolena tämä on tungettu täyteen tökeröä tuotesijoittelua, kun se puolet leffasta nähtävä Wilson-lentopallo ja ne FedExin lentokoneet ym.

Mad-lehteä lukeneena on ikinä pysty katsomaan tuota leffaa kauhean vakavissani. Siinä Kanttuvei-nimisessä parodiassa Hanks muistaakseni kieltäytyy lopussa rakastamansa naisen seurasta ja meneekin treffeille mukanaan säkillinen niitä lentopalloja. 😀

Oma suhtautuminen Tom Hanksiin on viime aikoina muutenkin muuttunut positiivisempaan suuntaan, koska olen ollut opiskelemassa vähän ilmaisutaitoja, ja siellä on analysoitu Amerikan kultapojankin esiintymistä. Näissä leffoissaan Hanks tyypillisesti on varsin yksi-ilmeinen ja monotoninen, mutta sopivasti vapautuneessa tilanteessa oikeassa elämässä Tomppa onkin mitä värikkäin seuramies ja synnynnäinen viihdyttäjä. Ero näiden kahden välillä on kuin yöllä ja päivällä.

William Easttom: Modern Cryptography

Kun molempiin jalkoihin iski toissapäivänä “juoksijan polvi” ja joutui hetken olemaan taas aloillaan, päädyin lukemaan nopealla aikataululla muutaman tosi eksoottisen ja opettavaisen kirjan, joista tämä lienee se kaikkein hienoin ja mieltä avartavin. Nimensä mukaisesti kyseessä on viimeisintä huutoa oleva oppikirja/opas kryptografiaan eli salakirjoitukseen ym. koodikieleen. Ensimmäiset sata sivua kuvaa erilaisia historiallisia salakirjoitusmenetelmiä ja viimeiset kolmesataa enemmän tai vähemmän nykyisen tietotekniikan aikakaudella yleisessä käytössä olevia informaation salaus- ja suojausmenetelmiä ja niiden matemaattisia perusteita.

Olen jostain mukulasta asti halunnut tutustua tällaiseen, mutta nyt vasta osui käteen sopivan selkeä ja helppolukuinen johdatus aiheeseen. Ennen tietokoneita kehitetyt manuaaliset menetelmät on hauskaa ajanvietettä ja älyllisempää harrastusmateriaalia, ja monia näistä tekniikoista pystyy helposti yhdistelemäänkin. Oma suosikkini vanhoista on saksalaisten ensimmäisessä maailmasodassa käyttämä edistyksellinen koodikieli, joka suunniteltiin vartavasten helppoa morsettamista silmällä pitäen. Jos tästä siis haluaa kaiken ilon irti, niin kannattaa opetella myös oikeaoppisen viestintävälineen hallinta.

Olisi kyllä ollut joskus kouluvuosina vänkää, kun pojat muutenkin tykkäsi kaikesta sotaan liittyvästä, ja porukalla olisi vielä ollut tällainenkin kehittävä harrastus ja vanhat sotilaskoodit hanskassa.

Sadepäivään tuli katsottua alkuperäinen Aladdin.

En tiedä huomasiko tai ymmärsikö kukaan muu, mutta sen Aladdinin ekan laulun puolivälissä Al pöllähtää keskelle bordellia, missä naikkoset suhtautuvat hyväntahtoiseen päähenkilöön halveksuen tämän köyhyyden vuoksi. Sensuuriviranomainen ei ainakaan ymmärtänyt.

Aqua – Barbie Girl

Vanha klassikko. Ja klassikothan tyypillisesti ovat klassikoita ihan syystä.

Tämän kuunteluun inspiroi luettuani jostain somesta miten ihmiset nyt sen Barbie-leffan tiimoilta palasivat tämän pariin ja huomasivat sen “järkyttävät” ja “sopimattomat” sanoitukset, enter tyrmistymiset ja moraaliulina. Koska nykyajan nynnyily, massapsykoosi, pikkulapsiksi vajonneet aikuiset ihmiset ja yleinen ilkeily vituttaa muutenkin, niin tämän pahan mielen kappaleen kuunteleminen tuottaa erityistä mielihyvää just nyt.

Tavallaan tästä tulee mieleen vanhat hyvät ajat ennen mitään somea tai sitä hermoja riipivää paskapolitiikkaa joka paikassa. Mun mielestä moni asia olisi paremmin jos maailma olisi vaan jämähtänyt jonnekin ysärivuosien lopulle ennen mitään digiä kun ihmisillä vielä oli ihan oikeaakin elämää.

Viime keskiviikosta tähän hetkeen tullut luettua 21 romaania, ja vielä kokonainen viikko jäljellä hyvää aikaa.

Näistä toistaiseksi päräyttävimmät ovat olleet:

Louis-Ferdinan Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
Guy de Maupassant: Bel-Ami
Emile Zola: Kivihiilenkaivajat
Honoré de Balzac: Ukko Goriot
Honoré de Balzac: Gobseck
Emile Zola: Nana

Näistä ensimmäinen on oikeasti kirjoitettu vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta klassikko mikä klassikko. Niin kauas kuin yötä riittää on mustaa huumoria rehottava pessimistisen misantroopin ja kyynisen nihilistin omaelämänkerta, eli vähän kuin sofistikoituneempi näkemys mielensäpahoittajasta. Kirjoittajan näkökulmasta koko maailma on yhtä groteskia farssia: enemmistö ihmisiä on pelkästään pösilöitä ja rumiluksia, poliitikot rikollisia ja upseerit raakkuvat isänmaasta sotaan kyllästyneille rivimiehille, jotka vain odottavat tilaisuutta hypätä miinaan tai saada antautua viholliselle. Huvittavana triviana tätä mustan komedian helmeä ei ilmeisesti oltu tarkoitettu humoristiseksi, vaan kirjailija oli näkemyksineen vakavissaan ja loukkaantui saamastaan leimasta.

Emile Zolan Kivihiilenkaivajat on selvästi toiminut suurena innoittajana myöhemmälle sosialistiselle kirjallisuudelle ja elokuville. Tämä romaani on kantaa ottava naturalistinen näkemys lähes orjan asemassa elävistä työläisistä sekä näitä riistävistä rikkaista porvareista. Tietysti mukana on myös vallankumouksen aate sekä asemaansa kyllästyneiden kyöhien lakko ja kapina kaikkine jälkiseuraamuksineen. Oikeassa elämässä Zolan romaani täytti tehtävänsä, ja kaivostyöläisten kurjaan asemaan alettiin tehdä parannuksia.

Loput mainituista kuvastavatkin sitten rintamalinjan toistapuolta, eli porvarillista kulttuuria ja rahan mahtia. Bel-Ami on tarina “kauniina ystävänä” tunnetusta nuoresta toimittajasta, joka alkaa käyttää asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja nousta yhteiskunnan hierarkiassa tyhjätaskusta eliitin jäseneksi vietellen naisia, pettäen kaikkia ja käyttäen kontaktejaan rikkaiden miesten uhkailemiseen ja tuhoamiseen. Kirkkoon sijoittuva finaali toi mieleen ensimmäisen Kummisedän. Valheen ja petoksen tapahtumapaikkana on tietysti rakkauden kaupunki, Pariisi.

Gobseck ja Ukko Goriot ovat Balzacin isyyttä ja rahaa käsitteleviä keskeisiä teoksia. Ukko Goriot on rikas ja hyväntahtoinen isä, joka tulee lopulta omien lastensa nylkemäksi ja hyväksikäyttämäksi, Gobseckin nimihenkilö on ihmisiä surutta nylkevä koronkiskuri, jonka saaliiksi yksi Goriotin tyttäristä perheineen päätyy. Balzac oli muuten kova jätkä, mieshän kirjoitti elämänsä aikana ihan lonkalta enemmän kuin moni muu kirjailija yhteensä, mm. 91-osaisen kirjasarjan missä oli oma johdanmukainen sisäinen maailmansa hahmoineen päivineen, ja johon nämäkin mainitut teokset kuuluvat.

Leijonakuningas, se aito ja alkuperäinen.

Tätä uudelleenkatsoessa tulin ajatelleeksi, miten antoisaa on lukea ja keskustella ihmisten kanssa näistä vanhoista klassikoista, koska animaatiot erityisesti on niin täynnä kaikkia pieniä yksityiskohtia ja viittauksia, mitä ei välttämättä osaa itsekään aina ajatella.

Otetaan nyt esimerkiksi se Scarin laulu, johon on koottu suunnilleen kaikki maailman viittaukset pahuuteen ja kuolemaan: ensimmäinen kolmannes tapahtuu pimeässä manalassa, toinen kolmannes viittaa Kolmanteen valtakuntaan, ja viimeinen sisältää viittauksia Helvettiin ja pimeyteen. Nämä kaikki siis yhdessä ainoassa parin minuutin kohtauksessa.

Ei nykyään tällaisia enää tehdä. Siitä Disneyn remakestakin oli kaikki nuo mainitut jätetty pois.

Ikinä en ole alkuperäistä Frankensteinia lukenut, vaikka olisi pitänyt. Meillä oli se joskus ihan paikallisessa kirjastossa, mutta kuten kaikki muutkin laadukkaat ja suositut kirjat, myös se poistettiin valikoimasta taannoisen puhdistuksen myötä. Muistan lukeneeni että Mary Shelley sai inspiraation aikansa vangeilla tehdyistä julmista kokeista, ja erityisesti sellaisista missä sähköä johdettiin eläviin/kuolleisiin ruumiisiin show-mielessä ja maksava yleisö sai pällistellä sitä sätkivää reaktiota mikä siitä tuli. Aika raakalaismaista menoa ollut.

Itsellä on seuraavat pari viikkoa lomaa, minkä ajan päätin omistaa “Belle epoquelle” ja ranskalaiselle kirjallisuudelle. Otin varaslähdön viikonloppuna lukemalla Honore de Balzacin Bette-serkun, Gustave Flaubertin Madame Bovaryn sekä ihan välipalaksi Dimitri Furmanovin propagandaklassikko Tshapajevin, josta vuonna 1934 ilmestyneen legendaarisen filmatisoinnin arvostelin joskus aikoinaan.

Noista ranskalaisista ei voi muuta sanoa, kuin että ajan ihmiset selvästi rakastivat leikitellä kaikenlaisilla ihme konteksteilla. Tyypillisesti jos tarina esimerkiksi kertoo maitoa ostavasta mummosta, niin siinä on pakko olla sivukaupalla selitystä Napoleonin jälkeisistä yhteiskunnallisista suuntaviivoista, mummon omasta suvusta ja lapsuudesta, päivän säästä ja vaikka mistä. Itse tykkään just tällaisesta tekstistä, olipa sitten kyse vaikka fiktiosta, elokuva-arvostelusta tai muusta asiakirjoituksesta, missä sitä sanomaa syvennetään oikein kunnolla avaamalla kontekstia.

Honore de Balzac työskenteli aikoinaan toimittajana ja jonkinlaisena epäonnistuneena keinottelijana, joten miehen kuvaus vanhan aristokraattisen ja nousevan porvarillisen kulttuurin välimaastossa elävästä 1800-luvun ranskalaisesta yhteiskunnasta on todella tarkkaa jälkeä. Tuon kirjan alussa Balzac esimerkiksi kuvailee kuinka Napoleonin vanavedessä maan johtoon nousi kaikenlaisia pyrkyreitä ja uusi sukuja, jotka restauraatiossa ajettiin henkipattoina ja sotasyyllisinä tiehensä. Kun Bourbonit vastaavasti syrjäytettiin, otti uusi dynastia vanhat bonapartistit takaisin siipiensä suojiin ja vallan kahvaan.

(Balzacin itsensä kuoleman jälkeen Ludvig Napoleonin, sen alkuperäisen veljenpojan, onnistuikin helposti sitten kaapata valta ja perustaa uusi keisarikunta.)

Aina oppii uutta.

Gustav Flaubert on vähän kuin ranskalainen vastine Dostojevskille, tiettävästi venäläisten ja ranskalaisten klassikoiden välillä olikin aikoinaan paljon keskenään vaihdettuja vaikutteita, kiitos ranskan aseman suurena sivistyskielenä. Madame Bovary on tarina rikkaan porvarisrouvan onnettomasta avioliitosta, painottaen erityisesti päähenkilön psykologista puolta. Hyvin simppeli kirja, mutta mestarillisesti kirjoitettu.

Tshapajev taas on juuri sellaista paatosta, mitä tällaiselta kirjalta voikin odottaa, tämä on ehkä hengeltään lähimpänä jotain Sergei Eisensteinin alkupään leffoja. Tshapajev on kansanomainen hahmo ja kaikenlaisia päät pilvissä leijalevia byrokraatteja vihaava sisällissodan sankari, arojen urho, taistelutantereila kotkan lailla kiitävä ori ja vallankumouksen viuhahtava sapeli, joka silkan päättäväisyytensä sekä tahtonsa voimalla panee asioihin vauhtia ja selittää monimutkaisemmatkin manööverinsä karttojen ja kirjasivistyksen sijaan kyökin ämpäristä kaivamillaan perunoilla.

Neuvostoliitossa Tshapajeviin kuuleman mukaan suhtauduttiin tavallisen kansan keskuudessa enemmän kyynisesti kuin mitenkään ihastellen, etenkin toisen maailmansodan ja muiden sisällissotaa seuranneiden keskeisten tapahtumien jäljiltä. Joku 20-luvun alun kähinä ei enää kylmän sodan aikaan oikein ollut enää kovinkaan ajankohtaista juttua.