Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Tulipa tämän päivän ajan ruodittua mielessä edesmenneen David Lynchin elämää ja tekoja. Lynch oli kyllä ehta taiteilija henkeen ja vereen, mieshän harrasti elokuviensa ohella myös kuvataiteita ja levytti musiikkiakin. Viimeisistä voin erityisesti suositella Lynchin ja Badalamentin kokeellista jazz-orkesteri Thought Gangia, jonka musiikkia kuultiin pieninä pätkinä miehen projektien taustalla aina Twin Peaksin päivistä lähtien, vaikka ainoaksi jäänyt albumi julkaistiinkin vasta 2018.
Lynchin poikkeuksellista uraa ja elämää pohtiessa on tullut samalla valitettavasti reflektoitua tätä nykypäivän kulttuurin valitettavaa stagnatoitunutta tilaa. Jostain syystä kaiken pitää nykyisin olla niin kauhean turvallista ja riskitöntä: kaikkien isompien Hollywood-leffojen täytyy olla aina jatko-osia, remakeja tai osa jotain suurempaa franchisea, ym. Sitten on tämä tyhmä nostalgiavillitys; ihmiset suhtautuvat romantisoituun menneisyyteen välillä todella pakkomielteisesti. Jopa suurin osa progebändeistä soittaa täsmälleen samasta muotista tulevaa musiikkia, harva koettaa edes tuollaisessa luovaksi ja fiksuksi markkinoidussa genressä tehdä mitään oikeasti räväyttävää uutta ja mielenkiintoista. Jne, jne…
Tahtoo sanoa, että David Lynchin kaltaiset oikeasti luovat ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet ovat äärimmäisen arvokkaita olemassa, vaikka heille ei aina arvoa osatakaan antaa. Harva meidän aikanamme yltää taiteilijana missään mielessä David Lynchin kaltaisen miehen tasolle.
Selailin äsken uutisia ja huomasin, että vanha kunnon David Lynch on mennyt kuolemaan. Ymmärsin miehen aiemmista puheista, että ura alkoi jo olla taputeltu, mutten oikeasti ajatellut ihan näin kirjaimellisesti. Kevyet mullat nyt kuitenkin mestarille!
Ja kiitos Twin Peaksistä.
Elaine Sheehan: Itsehypnoosi
Varsin raflaavalla nimellä ja hippikustantamon kautta julkaistu teos paljastuikin melkoisen käyttökelpoiseksi oppaaksi. Itsehypnoosi on varsin kiehtova hypnoosin alalaji, jossa suggestiosta huolehditaankin itse erillisen terapeutin sijaan. Luonnollisesti itse tehtynä hypnoosin teho on kertaluokkaa heikompi, mutta vaikutus on rentoutumisen ja stressinlievityksen suhteen oikein tehtynä erinomainen. Olen tähän tarkoitukseen näitä menetelmiä käyttänytkin hyvällä menestyksellä jo muutaman viikon ajan.
Antauduinpa äsken Genesiksen kirotun kaupallisemman vaiheen viimeisen hyvän levyn eli ysärillä grungen klassikoiden kanssa listasijoituksista kilpailleen We Can’t Dancen pauloihin… ja lopputulos paljastuikin oikeasti hämmästyttävän onnistuneeksi kaikenlaiset ennakko-odotukset huomioon ottaen. Tuotanto on tuolla levyllä harvinaisen hienoa kuultavaa, kappaleissa on mukavaa ilmavuutta ja Phil Collinskin oli ysärillä elämänsä kovimmassa lauluvireessä.
Tämä kyseinen kaupallisille televisiosaarnaajille ilkkuva biisi on kuin kaunis muisto kaukaiselta, nykymenoon tottuneelle sukupolvelle täysin vieraalta ja käsittämättömältä ajalta. Lyriikoita kuunnellessa ei uskoisi kyseessä olleen aikansa suosituimman pop-ilmiön hittisingle, sen verran kyynistä tekstiä tuossa ladotaan. Otetaan vaikka esimerkiksi kohta
I believe in the family
With my ever-loving wife beside me
But she don’t know about my girlfriend
Or the man I met last nightAuts. Jotenkin tuntuu haikealta lukea, miten aikoinaan pilkan kohteet itse eivät nostaneet mainittavaa kohua tai vihakampanjaa, vaan olivat lähinnä kohtelustaan ylpeitä ja nauroivat mukana. Olispa nykyään vielä näin lunkia meininkiä.
Olli-Pekka Vainio & Katleena Kortesuo: Diktaattorin käsikirja (2013)
Hauska pikku kirjanen kaikille maailmanvallasta haikaileville tulevaisuuden diktaattoreille. Kirjoitustyyli tässä on erittäin sarkastinen, mutta itse sisältö tarjoaa juuri sen mitä lupaakin, eli välineet ja ohjeet tyhmien massojen huijaamiseen ja kontrolliin. Menetelmien esittelyä syvennetään runsain konkreettisin esimerkein meiltä ja maailmalta. Tätä lukiessa nyt viimeistään alkaa nopeasti huomaamaan median, keljujen korporaatioiden ja poliitikkojen metkuja, sekä kuinka pihalla ihmiset oikeasti ovatkaan tästä maailman menosta. Tämä lienee hassunhauskan anarkistisen kirjan perimmäinen tarkoituskin.
Mikään menetelmä tuskin on massojen yhtenäisyyden hajottamisen kannalta tehokkaampi kuin diversiteetti. Monikulttuurin lisääminen nimittäin ei tyypillisesti tee ihmisestä sateenkaaren väreissä paistattelevaa kosmopoliittista hipsteriä vaan kuoreensa vetäytyvän pelokkaan kilpikonnan. Siksi tehokkain tapa ehkäistä kurjien hallintoalamaisten järjestelmällistä vastarintaa on vakuuttaa nämä monimuotoisuuden siunauksellisuudesta ja sekoittaa yhteisöt monikulttuurilla. Näin toimittiin mm. Kiinassa kommunistisen puolueen valmistautuessa demokraattisen Hongkongin liittämiseen emämaan yksipuoluejärjestelmään joitakin vuosia sitten.
Ja muuta vastaavaa…
Käytinpä tuossa itsekin vähän aikaani yhden vanhan pirulaisen läpäisemiseen: Playstation ykkösen Tombin peittoamiseen ei ole ikinä aiemmin kärsivällisyys riittänyt. Monet kerrat olin pelannut tuon hauskan demon läpi ja haaveillut koko pelin läpijuoksusta. Muistan ensimmäisen kerran koettaneeni tuota jo kouluvuosina, ja päässeeni vain vähän sitä alkua pidemmälle ennen lopullista jämähtämistäni siihen “yhteen” kohtaan.
OIkeastaan Tombi paljastuikin tosi lyhkäiseksi 2D-pomppupeliksi Castlevania-aineksilla höystettynä. Erilaisia paikkoja tuossa on vain kourallinen, mutta niiden välillä sahataan jatkuvasti sitä mukaa kun pelaajalle avautuu uusia ominaisuuksia ja ovia. Tympeänä puolena kaikki tuossa pelissä tuntuu niin kauhean kryptiseltä, kuin sitä olisi menty pitkittämään tarkoituksella panemalla pelaaja arvailemaan mitä löytyy ja mistäkin ja missä järjestyksessä. Itse pelin läpäisee helposti parissa tunnissa jos tietää mitä tekee.
Vekkuli satukirjamainen audiovisuaalinen toteutus on aina ollut Tombissa omaan mieleeni. Yksinkertaisena juonena seitsemän porsasta on mennyt panemaan satumaailman asiat mullin mallin, ja pelaajan on saatava siat takaisin säkkiin ihan kirjaimellisesti. Viimeinen pomo on rahasta voimaa saava ahne pääsika. Itse tulkitsen viimeisen tekijöiden hienoiseksi piikiksi silloisen pelialan kaupallistumiselle ja korporatismille. Tombi itse oli siis muutaman alan kovan veteraanin perustaman pienstudion tekele.
Hauska peli, joskin hyvin epätäydellinen. Innostaa ainakin pelaamaan lisää näitä vanhoja kesken jääneitä herkkuja.
Leena Matikka & Martina Roos-Salmi: Urheilupsykologian perusteet
Pitkälti nimensä, aiheensa ja kansikuvansakin perusteella varsin harmaalta ja tylsältä vaikuttava tietokirjanen paljastuikin melkoiseksi aarreaitaksi hyödyllistä informaatiota muutenkin kuin vain urheilun saralla.
Perusteesi urheilupsykologiassa lähtee siitä, että ihminen ei ole pelkkä tietoisuuden ohjaama marionetti vaan ihmiskeholla on omat tapansa käsitellä ja välittää tietoa. Kehon informaationkäsittely ja dialogi aivojen kanssa on osa ihmisen alitajuntaa ja näkyy mm. unissa tietoisuudesta tukahdutettujen tuntemusten ja muistojen nousemisena pinnalle, kehon oma muisti, etc.
Edellisestä johtuu, että erilaisilla ajatus- ja mielikuvaharjoituksilla, kahden eri järjestelmän hallintaan pyrkivillä tekniikoilla, suggestiolla, hypnoosilla ym. voidaan vaikuttaa myös kehon optimaaliseen suorituskykyyn, stressinsietokykyyn, rentoutumiseen ja keskittymiseen. Samoin esimerkiksi hengitystekniikoilla voidaan vaikuttaa mielialoihin, virkeyteen, ym. vastaaviin. Tässä esitellään kattavasti myös näitä psykologisen harjoittelun niksejä sekä käsitellään mm. motivaation teoriaan, kehittämiseen ja ylläpitoon liittyviä juttuja.
Nämä on kyllä mahdottoman käyttökelpoisia temppuja. Varmasti arjessa ja työelämässä tulee hyödynnettyä näitä paljon. Alitajunta on lisäksi yhteydessä mm. luovuuteen ja taiteellisuuteen, joten tässä paketoituu nätisti ihmispersoonallisuuden eri puolet yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi. Samoin käy ymmärrettäväksi mielenterveyden, monien elämäntapoihin liittyvien juttujen ja fyysisen terveyden välinen yhteys.
Adolf Hitler: Taisteluni
Viimeaikaisen ensimmäistä maailmansotaa koskettaneen lukumaratonini puitteissa päätin vihdoin tarttua myös tähän osittain samaan genreen lukeutuvaan poliittiseen Necronomiconiin. Moni minua viisaampi on tietänyt kertoa jo etukäteen, kuinka paasaava ja umpitylsä tämä ihmisnahkainen opus oikeasti onkaan, sekä kuinka Hitlerin juonet olisi helposti kyetty estämään jo alkuunsa, jos joku rohkea olisi vain kyennyt lukemaan koko tämän kirjallisen tuhotyön alusta loppuun silloin ilmestyessään. En kuitenkaan osannut aavistaa arviolta 95% koko kirjasta olevan sitä itseään. Koetan tiivistää tähän kaiken olennaisen, ettei kenenkään muun tarvitse käydä läpi tätä viikkokausia kestävää kärsimysnäytelmää.
Kysymys numero uno, eli miksi Hitler vihasi nimenomaan juutalaisia?
Koska Itävalta on perinteistä rajamaata slaavilaisen idän ja frankkilais-germaanisen lännen välillä, ja näiden kahden kulttuuripiirin on ollut vihaa ja levottomuuksia iät ja ajat. Itävalta-Unkari vieläpä oli jatkuvasti mukana Balkanin konflikteissa ja liitti itseensä slaavilaisia vähemmistökansoja. Tähän aikaan etniset jännitteet olivat siis aivan erityisen pinnalla, ja Frans Ferninandin murhaa Hitler pitää erityisen kuvaavana esimerkkinä slaavien kavaluudesta ja petollisuudesta. Juutalaiset olivat Itävallassa perinteisempi vähemmistö, joka sorrettuna ulkopuolisena joutui elättämään itsensä yhteiskunnan ulkopuolella vähemmän kunniakkaissa ammateissa, kuten kapakoitsijoina, trokareina, koronkiskojina, parittajina, ym. Samasta syystä juutalaiset osallistuivat aktiivisesti vallankumoukselliseen ja vasemmistolaiseen toiminaan. Nuoren Hitlerin mielestä mainitut olivat nimenomaan merkki juutalaisten huonommuudesta eikä varsinaisesti huonosta yhteiskunnallisesta asemasta.
Kysymys numero dos, eli Hitlerin ja natsien oppien ydin:
Natsien oppi perustui karkeasti kolmeen perusteesiin, eli
a) evoluutio tarkoittaa lajien ja rotujen välistä ikuista sotaa
b) lajit ja rodut voidaan asettaa luonnolliseen paremmuusjärjestykseen
c) eläimet ja lajit toimivat nimenomaan kollektiiveina, ja yksilön tehtävä on alistua ja uhrautua yhteisön hyväksi.Edellisistä mikään ei varsinaisesti käy järkeen tai pidä objektiivisestikaan ajateltuna paikkaansa, ja sittenkin vastaan tulee vielä vanha kunnon Humen giljotiini. Hitlerin mielikuvituksessa kohta c tarkoittaa, että valtiot ovat olennainen osa ihmisen evoluutiota, kohta b johtaa suoraan rasismiin sekä tässä erityisesti antisemitistiin, ja kohta a tarkoittaa, että sotaisat arvot ovat kaiken mitta ja johtavat suoraan kulttuurin sekä talouden kukoistukseen sellaisenaan, kansanmurhasta puhumattakaan. Juutalaisilla ei Hitlerin mukaan parasiitteina ole omaa valtiota, uskontoa tai edes kulttuuria, vaan kaikki on muilta varastettua. Hitler itse toteaa kaiken yllä mainitun karkeasti näin ilman kummempia perusteluja tai logiikkaa.
Eli käytännössä koko opin ydin on täyttä puuppaa, ja tämän vähän “teoreettisen” sisällön toteamiseen meni kirjoittajalta satojen sivujen edestä paperia ja mustetta.
Kysymys numero tres, eli minkälaisen kuvan Hitleristä saa persoonallisuutena?
Erittäin neuroottisen ainakin. Hitler viljelee kirjassaan jatkuvasti kaikenlaista likaan, tauteihin ja loisiin viittaavaa retoriikkaa viitatessaan epämiellyttäväksi kokemaansa, tätä on siis tosi paljon. Vastaavasti valtiota verrataan tässä ihmiskehoon, sen toimintoihin, vereen, etc. ja monessa kohtaa valtiokehoa ollaan parantamassa ja puhdistamassa kaikesta epäpuhtoisuudesta. Hitlerinhän on väitetty olleen erittäin bakteerikammoinen ja peseytyneen lukuisia kertoja päivässä, enkä tämän perusteella kyllä yhtään ihmettelisi väitteen todenperäisyyttä. En myöskään epäile yhtään Romanian ex-kuningas Mikaelin henkilökohtaista luonnehdintaa Hitleristä äärimmäisen pinnallisena ja teennäisenä persoonallisuutena, joka yrittää tehdä vaikutuksen ihmisiin yksinkertaisesti vain mesoamalla.
Melkein menisin suosittelemaan tämän lukemista kaikille nahkapäille ihan vain että näkisivät kuinka heikolla pohjalla tuo pöljä aate johtajineen on, mutta toisaalta kun muistaa että nykyään on kaikkia kreationisteja ja litteää maata fanittavia järjen jättiläisiä, niin ehkä kuitenkin parempi, että tällainen kansanmurhaan kiihottava teos jää järkijättöisyydessäänkin historian roskakoriin keräämään pölyä ja hämähäkinseittejä.
Henkkoht ei ole jääkiekko enää jaksanut kiinnostaa pitkiin aikoihin. Liigakiekkoon meni vähän maku jo koulussa, kun kaikki kovimmat kiusaajat oli järjestään niitä varakkaiden vanhempien hemmoteltuja junnupelaajia niissä. Maaottelukiekosta taas meni maku viimeistään silloin kun Venäjä suljettiin niistä kisoista pois. Eihän niillä palkinnoilla mitään arvoa ole, jos tasokkaimpia kilpailijoita voi noin vain estää osallistumasta ja hyviä sijoituksia tulee sitten pelkästään sen takia joka vuosi huonommallakin pelillä. Enemmän lajille on haittaa tuollaisesta politikoinnista. Omasta mielestä maiden ja ihmisten soisi muutenkin ratkaisevan riitansa mieluummin rehellisillä kilpailuilla kuin sotimalla.
En tiedä luettaneeko tämä dokumentiksi, mutta Saksan valtion elokuva-arkistosta löysin vuodelta 1918 peräisin olevan, sikäläisille Stosskruppin eli ensimmäisen maailmansodan erikoisrynnäkkösotilaiden koulutukseen tarkoitetun mykkäfilmin nimeltä “Der Infanterie-Nahkampf”. Jos aito ja suodattamaton materiaali sekä erityisesti kaikki hienoiset yksityiskohdat aseista taistelutekniikoihin ensimmäisen maailmansodan tuoksinoista kiinnostaa, niin tämä on aivan mielettömän kiehtova pätkä.
Louis-Ferdinand Celine: Sota
Vilhelm II: The Kaiser’s MemoirsLisää ensimmäistä maailmansotaa, ensimmäinen ranskalaisen rivisotilaan ja jälkimmäinen itsensä Saksan keisarin silmin.
Celinen omaelämänkerrallinen Sota alkaa päähenkilön maatessa vakavasti haavoittuneena omassa verilammikossaan. Celine kärsi tämän tapahtuman johdosta kovista kivuista lopun ikänsä ja vihjaa kirjassaan kärsimyksen yltäneen henkisellekin puolelle. Itse teksti on jälleen taattua itseään, eli Celinen maailma on rintamallakin täynnä paskaa, huoria, parittajia ja kaikenlaisia muita groteskeja yksityiskohtia. Tämän ja ainakin viiden, kuuden Celinen ennestään tuntemattoman valmiin romaanin käsikirjoitukset katosivat sodan jäljiltä ja löydettiin aivan hiljattain, onneksi.
Keisarin muistelot ovat valtava pettymys, jos kaipaa tietoa itse sodasta. Vilhelm II oli vallan kahvassa kolmisenkymmentä vuotta, ja sille välille mahtuu paljon muitakin kiinnostavia tapahtumia, kuten erilaisia skandaaleja sekä diplomaattisten ja taloudellisten olosuhteiden vuosikausia kestänyttä ajatumista kohti räjähdyspistettä. Kirjoittaja on selvästi loukkaantunut ihmisten syyttelyistä ja käykin siksi erityisen tarkkaan läpi sotaan johtaneita konkreettisia syitä aikansa vallan sisäpiiriläisen näkökulmasta.
Muutamista erityisen kiehtovista kohdista mainittakoon keisarin viehtymys assyrologiaan. Aikoinaanhan saksalaiset olivat arkeologian saralla maailman huippua, ja vielä sotaa edeltäneellä ajalla näiden tutkimusryhmät tekivät merkittäviä kaivauksia Mesopotamiassa ja Välimeren maissa. Vilhelm harmitteleekin kirjassaan, ettei suuri yleisö ainakaan kirjoitushetkellä ollut keisarin itsensä tavoin kiinnostunut Lähi-idän muinaiskulttuureista. Tämän voin kyllä itsekin allekirjoittaa, sillä Mesopotamian sivilisaatiot Aleksanteriin asti ovat helposti kaikkein kiehtovinta historiaa.
Toinen huvittava yksityiskohta liittyy jälleen kirjojen väliseen synergiaan. Hindenburg kertoi kouluvuosistaan, kuinka tämä sai mentorikseen ja kollegakseen Von Wittichin, muutamaa vuotta vanhemman vastavalmistuneen pojan. Hindenburg kertoo, kuinka hyvin leikkimielisellä Von Wittichillä oli aina tapana lähteä mukaan lasten lumisotiin sekä toisaalta innostua fyysisesti demonstroimaan historiallisilla tapahtumapaikoilla sattuneita kohtauksia. Myöhemmin kumpikin mies palveli komentajana ja etenivät kenraaliksi asti. Saksalaista huumorintajuttomuutta harmitteleva keisari kertoo kirjassaan, kuinka edelleen valitsi kenraali Von Wittichin henkilökohtaiseksi adjutantikseen. Eli sellainen oli myyttisen Adolf Von Wittichin urakehitys.
Vain neljä päivää AKA Sotilaan balladi (1959)
Oikeastaan näin vain sellaista unta, että katsoin tämän uudestaan, mutta uni itsessään oli niin tarkka ja eloisa, että lasken sen jo ihan konkreettiseksi katsomiseksi.
Elokuvan tarina kertoo venäläisestä sotilaasta, joka saa rintamalta neljä päivää lomaa ja päättää lähteä korjaamaan äitinsä talon vuotavaa kattoa. Kyseessä on siis yhdistelmä romanttista sotadraamaa ja eeppistä road movieta.
Itse asiassa siinä katsoessa tulin samalla huomanneeksi itse leffasta muutamia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita en aiemmin edes tullut miettineeksi. Elokuvan lopussa nuori sotilas esimerkiksi tapaa kotikylässään nuoren plikan, joka nähdään elokuvan introssa kävelemässä vanhaa äitiä vastaan lapsi sylissään. Erotuksena Stalinin ajan elokuviin tässä romantiikka on korostetusti miehen ja naisen välistä eikä jonkinlaista tasa-arvoista toverillista androgyynia rakkautta ja henkilöhahmot korostetusti etnisiä venäläisiä eikä esim. pelkkää työväkeä.
Varsinainen kuvasto se vasta huikeaa onkin. Aljoshan matkan varrella nähdään mm. sateen kastelemia ratapihoja sekä kaiken tuhoava tulipalo. Kuoleman ja tuhon keskellä äitien nähdään huolehtivan lapsistaan ja luonnon käyvän läpi kevään ja kesän kukkeimmillaan. Vuoden kierto onkin tyypillisesti yhdistetty eri kulttuureissa kuolemaan ja jälleensyntymiseen, valon voittoon pimeydestä sekä kosmisen hyvän voittoon pahuudesta. Leijonakuninkaan nähneet varmasti tunnistavat tämän perustroopin.
Sota-aiheista kirjallisuutta viime aikoina lukiessa tuli mieleen tällaisia juttuja, joista ainakin ensimmäisten osalta aikoinaan kritisoitiin jopa alkuperäistä Länsirintamalta ei mitään uutta -romaania.
Sotaleffoissa ei yleensä näytetä pelastushenkilöstöä toiminnassa tai esimerkiksi muita sotilaita antamassa ensiapua haavoittuneille tovereilleen tai kantamassa näitä turvaan. Sotaleffoissa sotilaat kuolevat yhdestä laakista ja unohdetaan heti silleen. Vankeja ei sotaleffoissa oteta, vaan kaikki tapetaan armottomasti aina ja mieluiten päähän ampumalla.
Todellisuudessa vankeja tulee taisteluissa melkein enemmänkin kuin vainajia. Ludendorffin ja Hindenburgin muistelmissa jopa kerrotaan, kuinka sotilaita jäi toisinaan tahallisesti vangiksi tuhatpäisinä laumoina ihan vain päästäkseen pois rintamalta. Siviilien keskuudessakin sotilaskarkureita kohtaan koettiin yleisesti sympatiaa, eikä näiden pidättämiseksi siksi nähty paljoakaan vaivaa. Sotaleffoissa ei tätä monimutkaista karkuruus-aspektiakaan juuri koskaan käsitellä yhtään.
Pelastuskoiria ei sotaleffoissa milloinkaan nähdä. Ei niitä haavoittuneita nyt sodissakaan ihan summamutikassa etsitä, etenkään kun valon heiluttelu pimeässä houkuttelee yleensä vihollisen ampumaan takaisin. Pelastuskoiratoiminta oli erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaan niin näkyvä ilmiö, että tuohon aikaan virisi keskustelua eläinten palkitsemisesta ihmisille tarkoitetuin urhoollisuusmitalein. Tietty sankarikoiran arkkityyppi on pitkälti perua näistä sota-ajan sattumuksista; monesti koirat pelastivat ihmishenkiä ottaen samalla itse nahkaansa osumia. Mm. Rin Tin Tinin emo oli pelastuskoirana länsirintamalla.
Varmasti kaikista löytyy aina jotain yksittäisiä poikkeuksia, mutta nämä on kliseinä vähän tällaisia yleisen tason juttuja.
Robin Cross: World war I in photographs
J.H.J. Andersen: Ensimmäinen maailmansota valokuvinaTähän katselmukseen pyrin tarkoituksella paneutumaan enemmän kuvalliseen kuin kirjalliseen aineistoon aiheesta “die Urkatastrof”. Kahdesta ensimmäinen oli suoraan sanottuna aikamoinen vitsi, sillä moni kuva oli itse asiassa jostain sotaleffoista ja oheen lyhyesti lisätty teksti ei sisältänyt pääosin minkäänlaista kunnollista substanssia. Kirjoittaja kuitenkin koki tarpeelliseksi ilkkua joidenkin ihmisten ulkonäölle, mikä mielestäni osoittaa aika huonoa makua tällaiselle historiankirjalle.
Kahdesta jälkimmäinen taas on helposti yksi parhaita ensimmäisestä maailmansodasta kertovia tietokirjoja suomeksi. Kirjoittaja on ymmärtääkseni hollantilainen, joten tällä ei ole mitään erityisiä tunteita pelissä, vaan historialliset kontekstit käydään tarkkaan läpi kuvamateriaaleineen, ja tätä lukiessa moni vakiintunut ennakkoluulo ja käsitys sai kerralla palttua, ja toisaalta muista lähteistä poimimani yksityiskohdat täsmentävää lisätietoa.
Otetaan esimerkiksi fakta, että ensimmäinen maailmansota oli seurausta Preussin ja Ranskan välisestä sodasta vuodelta 1871. Saksassa ymmärrettiin jo tuolloin, että Ranska tulee myöhemmin kostamaan tämän hyökkäämällä Saksaan, todennäköisesti Venäjän kanssa. Ranska, Venäjä ja mahdollisesti Iso-Britannia olivatkin suunnitelleet kostosodan julistusta arviolta vuodelle 1917, mutta Saksan “onneksi” sota syttyikin jo 1914 ennen kuin hyökkäävien osapuolten valmistelut oli ehditty suorittaa loppuun.
Aikansa saksalaista militarismia ja vaikka Versaillesin rauhansopimuksen herättämää pahennusta kannattaa siis tarkastella siltäkin kantilta, että saksalaiset itse aikoinaan näkivät itsensä puolustavina uhreina ja ympärysvallat nimenomaan aggressiivisina hyökkääjinä. Saksan johtohan koetti jo vuonna 1916 neuvotella rauhasta, mutta ympärysvaltojen vastustuksen vuoksi siitä ei sitten tullut mitään. Jopa paavi ja katolinen kirkko vetosivat vuonna 1917 rauhan puolesta, mutta lopputulos oli sama.
Ensimmäisen maailmansodan kohdalla voittajat jos mitkä ovat kirjoittaneet historian, ja ne tietyt värittyneet käsitykset elävät nykyäänkin ihan omaa elämäänsä. Onneksi tuossa kirjassa on otettu ihan rehellisyyden nimissä myös kaikenlaista groteskimpaa matskua rintamalla mätänevistä ja silpoutuneista ruumiista, ym. eikä suotta ole arasteltu niin kuin valitettavan usein on tapana.
