Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
Ernst Jünger: TeräsmyrskyssäNäiden kahden kirjan lukeminen ristiin tai lyhyen ajan sisään jos mikä on mieltä avartava kokemus. Erich Maria Remarquen romaani on yksi kuuluisimmista pasifistisista sotaromaaneista, kuvaus ensimmäisen sotaintoilijoiden hulluudesta sekä maailmansodan turhuudesta ja merkityksettömyydestä. Ernst Jünger taas kuvaa omaelämänkerrallisesti juuri sellaisen ihmisen mielenmaisemaa, jonka sota imaisee mukaansa sellaisenaan ja alkaa vilpittömästi kokea rintamakokemukset suorastaan hengellisenä ja ihmisyyden parhaat puolet esiin nostavana kauniina elämyksenä. Remarque kirjoittikin oman romaaninsa juurikin vastaukseksi Jüngerin romaanille – joka taas vuorostaan oli kirjallinen vastaveto eräälle toiselle pasifistiselle teokselle.
Kirjailijan elämästä kertova esittely kertoo Jüngerista, että tämä oli tyypillinen nuoruutensa sodassa menettänyt sotilas, jolle siviilielämä ei enää tarjonnut mitään mielenkiintoista ja jonka mielessä mennyt sota ja idealisoitu sotilasvalta selittyi parhain päin Hegelin ja Kantin kaltaisten hahmojen ajatusten pohjalta. Radikalisoituneena oikeistolaisena Jünger vihasi demokratiaa ja liberaaleja arvoja ja toimi oman vallankumouksellisen liikehdintänsä johtohahmona aina natsien nousuun sekä kilpailevien liikkeiden tukahduhttamiseen asti. Toisen maailmansodan alkuvuosina Jünger koki henkisen kriisin ja kääntyi itsekin pasifistiksi. Jüngerille sota ja militarismi oli nimenomaan vanhan ajan romantisoitua hindenburgilaista herrasmiessotaa, jossa sotilaallisuuden mukana kulki tietty kunniallisuus ja korkea etiikka ja jossa siviilien ryöstely ja terrorisointi oli ehdoton tabu. Natsien meiningeissä kauniit ihanteet heitettiinkin nopeasti romukoppaan.
Eric Ludendorff: Sotamuistelmani 1914-1918
Manfred von Richthofen: Punainen lentohävittäjä
Barbara W. Tuchman: Elokuun tykitKuinka verrattomasti voikaan iloa irrota yhden saman aiheen lukemisesta erilaisten ensikäden muisteloiden sekä historiankirjoittajien teosten kautta lyhyellä aikavälillä?
Von Hindenburg ja Ludendorff olivat ensimmäisen maailmansodan ajan saksalaisen armeijan veli numero 1 ja veli numero 2, kahden miehen muisteloissa on – hämmästyttävää kyllä – jopa toisistaan riippumatta samoja triviaaleja yksityiskohtia ja kaskuja, joskin kahden täysin erilaisen ihmisen näkökulmasta: Ludendorffkin esimerkiksi kertoo näkemyksensä tyypillisestä työpäivästään armeijan esikunnassa. Ludendorff hoiti tuolloin sunnittelu- ja raportointityön Hindenburgin keskittyessä päätöksentekoon. Vierailujen Ludendorff muistaa virkistäneen muuten henkisesti äärimmäisen raskasta työtä, vaikka välillä sattui tiettyjä koomillisiakin tapauksia.
Yhtenä huvittavana tarinana kumpikin mies kertoo esikunnan ruokatunneista. Upseerien kesken oli sovittu erikseen, ettei ruokaillessa puhuta työasioista, vaan tilaisuudet on ensisijaisesti varattu vapaaseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ludendorff muisteleekin, kuinka Hindenburgin pöydässä naurettiin jatkuvasti ääneen ukkojen jutuille, kun taas hänen pöydässään oli yleensä vakavampi tunnelma, ja vähätkin keskustelut pyörivät todellisuudessa työn ympärillä.
Hindenburg mainitsee, kuinka monia kunniavieraita oli tapana esikunnasta kestitä, mainiten nimeltä ratsumestari Manfred von Richthofenin eli punaisen paronin yhtenä monista vieraistaan. Punainen paroni itse muistaa omassa kirjassaan saman vierailun ja toteaa käyneensä esikunnassa 25-vuotissyntymäpäivänään 2.5.1917 tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia sekä lounastamassa keisarin kanssa. Von Richthofen kertoo kirjassaan vielä erikseen olleensa vierailustaan tavattoman hermostunut.
Tuchmanin kirjassa mainitaan ensimmäisen maailmansodan kenraali Helmuth von Moltkesta käytetyn pessimisminsä vuoksi pilkkanimeä “surullinen Julius”, vaikka kirjoittaja ei osaakan sanoa, mistä nimityksen jälkimmäinen osuus mahtaa tulla. Von Hindenburg selittää tämän omassa kirjassaan, nimittäin Helmuth von Moltken nimikaima ja kuuluisa setä oli 1800-luvun lopulla sotamarsalkkana Preussin ja Saksan armeijassa. Moltke vanhemman vetäytyvä hiusraja herätti ihmisissä mielikuvan Julius Caesarista, vaikka vanha mies itse kaljuaan häpesikin. Nuorempi Moltke sai siis lempinimensäkin setänsä mukaan.
Tällaista hupaisaa synergiaa eri kertojien kesken. Tiedä mitä kaikkea muuta saa vielä irti lukemalla keisari Vilhelmin ja muiden aikakauden merkkihenkilöiden muisteloita.
ok, kiitos vastauksesta. Onneksi on aina kopiot tallennettuna näistä, joten lähetän sen jossain vaiheessa uudestaan.
Taidan henkilökohtaiesti kuulua tällaiseen vähemmistöön, jolle tämä nykyinen käyttis on pidemmän päälle mieleen. Uusi sivusto on ulkoisesti tosi karu ja mukavan yksinkertainen, muttei letterboxdin tapaan kamalan värinen, liian värikäs tai jonkun isomman sivuston tavoin täynnä kaikkea ylimääräistä katseenvangitsinta ja mainoksia. Nyt kun näitä hienompia toimintoja ja televisiosarjojen hakutoiminto on saatu toimimaan, niin aina parempi.
Olisihan se tietty kiva, että arvosteluiden julkaisun kanssa menisi välistä kohtuullisemmin aikaa. Demolition Man on ollut kohta jo kolme viikkoa jonossa.
Oikeastaan tämä on vielä hiukan kesken, mutta…
Paul von Hindenburg: Elämäni
Kiitos ja ylistys Tiberius-kirjoille näiden ikivanhojen bestsellereiden ja unohdettujen kirjallisten klassikoiden uusista pokkarijulkaisuista. Näiden avulla on tullut tutustuttua kattavasti erityisesti romantiikan ajan klassikoihin viimeisen parin vuoden aikana. Nyt oli vuorossa Saksan ensimmäisen maailmansodan sotamarsalkan värikäs omaelämänkerta. Tähän kirjaan tartuinkin lähinnä nurkkaan ajettuna, sillä en välittänyt lukea kankeaa isänmaallista propagandaa ja militarismin ylistystä.
Yllättäen tämä onkin todella antoisa ja elävä kirja, eli paljon muutakin kuin yhden miehen legendaarisen sotilasuran esittelyä. Oikeastaan niiden historiallisten suurtekojen kuvailu onkin tämän kirjan tylsintä antia, koska sellaiset nyt löytyy jokaisesta historiankirjasta. Kaikenlaiset arkiset ja pienet yksityiskohdat ja kaskut ovat Hindenburgin elämänkerran todellista suolaa ja sokeria, mieshän tunsi henkilökohtaisesti monarkit ja merkkihenkilöt elämän kaikilta aloilta. Onneksi Hindenburg oli myös erittäin hilpeä ja huumorintajuinen seuramies.
Kirjan alkupäästä mieleen on jäänyt elävästi Hindenburgin kuvaukset nuoruudestaan kadettikoulussa. Siihen aikaan ei tunnettu nykyistä liberaalia ihmisoikeustuubaa, vaan Immanuel Kant ja velvollisuusetiikka olivat kuuminta uutta. Vanha kuningas oli nuorille kadeteille vähän kuin iäkkäämpi sukulainen, jolta riitti pojille isällisiä neuvoja ja toisinaan pieniä lahjojakin. Oppilaitoksen tapoihin kuului oppilas kerrallaan astua kuninkaan eteen, katsoa hänen korkeuttaan suoraan tämän hyväntahtoisiin silmiin, esitellä tälle itsensä ja kertoa tälle isänsä nimi sekä sääty. Nuoret pojat olivat tyypillisesti niin hermostuneita, etteivät juuri saaneet selkeää sanaa suustaan.
Saksojen yhdistämisestä ja keisarikunnan luomisesta Hindenburg kertoo, kuinka eräänä päivänä upseeristo sai käskyn saapua Versaillesin palatsiin. Tuolloin elettiin sota-aikaa, ja kaikenlaisesta tavarasta ja kulkupelistä oli pulaa. Niinpä korkea-arvoista upseeria kulki suureen tilaisuuteen jos minkälaisen nauris- ja porkkanakuorman mukana. Hindenburg kertoo, kuinka muistaa vielä kirjoitushetkelläkin Versaillesin pihalla näkemänsä hilpeän perunarattaan, johon joku noheva oli juhlan kunniaksi pystyttänyt pienen Preussin lipunkin.
Muissa kaskuissa ja tarinoissa Hindenburg mm. kertoo tyypillisestä työpäivästään sotamarsalkkana ja de facto diktaattorina. Hindenburgin periaatteena oli aikataulujensa ja varsinaisten sotilaallisten velvollisuuksiensa ohella ottaa vastaan jokainen halukas kunniallinen kansalainen sekä vastata parhaansa mukaan kansalta saamaansa postiin. Hindenburgista oli suorastaan hassua, kuinka naiivisti ihmiset toisinaan pyysivät epätoivoisesti hänen apuaan kadonneiden kissojen ja tukkeutuneiden viemäreiden kaltaisten arkisten asioidenkin suhteen. Toisinaan vieraaksi saapui kuninkaallisia ja akateemikkoja ympäri maailmaa, toisinaan tavalliset ihmiset eivät osanneet järjellä selittää, miksi olivatkaan edes tulleet juuri (hymyään pidättelevän) sotamarsalkka Hindenburgin juttusille. 😀
Koitetaas tätä:
1. Kun kirjoitat kommenttia, niin tuossa laatikon vasemmassa yläkulmassa on tuo “LINK”-kohta. Paina sitä, ja mene kohtaan “etsi”.
2. Kirjoita etsi-kohtaan leffan suomenkielinen nimi ja sitten kun löytyy oikea, paina siitä, niin siihen tulee se linkki ja linkkiteksti valmiiksi. Otetaan esimerkiksi Joker
3. Tuosta linkin URL-kohdasta pitää vielä erikseen poistaa se “//”-kohtaa edeltävä “https:” että se linkki toimii, koska muuten se osoite jotenkin sekoilee tämän sivun koodin kanssa.
Joker 2 on näköjään “vihdoin” tulossa teattereihin.
Mun mielestä on omalla tavallaan hilpeää seurata ihmisten pöyristymistä tuon Jokerin jatko-osan pohjalta. Esitettyjen argumenttien ja juonipaljastusten perusteella voin kyllä ymmärtää hyvin, miksi siitä ei yleiseti kauheasti pidetä, mutta tietty paheksunta menee kyllä jo yli viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan tirauttamaan kyyneltä, raivoamaan kameralle ja puhumaan “kaikkien aikojen surkeimmasta jatko-osasta”.
Bitch please, ainakaan Jokeri ei siinä jatko-osassa ole tullut jostain Zeist-planeetalta. Rima on näiden suhteen karmeiden jatko-osien suhteen oikeasti niin matalalla, ettei joku kadunmies sitä syvyyttä välttämättä täysin ymmärräkään. Ehkä siitä Jokeristakin nauttii eri tavalla kunhan on katsonut ensin Highlanderit ja Speed kakkosen kaltaiset kauhistukset läpi.
Network – Kasvot kuvaruudussa (1976)
Sidney Lumetin klassikko tuli katsottua pitkästä, pitkästä aikaa uudelleen. Jos joskus tuntuu, ettei Hollywoodista tule tarpeeksi älyllistä ja yhteiskuntakriittistä teosta, niin tässä olisi juuri sellaista viihdettä luvassa.
Leffan alussa vanha uutislukija pannaan eläkkeelle, ja siitäkös mies tulistuu ja raivoaa suoraan kameralle. Kameran takana huomataan yleisön pitävän räyhäävän vanhan äijän energiasta, ja tälle buukataan kokonainen televisiosarjansa, jossa ukko saa päästellä höyryjä paljastamalla koko totuuden korruptoituneista poliitikoista, korporaatioista, ympäristötuhoista, ym. vastaavasta.
Kerrankos pappa menee sohaisseeksi myös televisiokanavan omistavan megakorporaation bisneksiin, ja siitäkös haloo vasta nouseekin. Legendaarisessa monologissa firman päällikkö toteaa uudelle tähdelleen, kuinka todellisessa maailmassa ei enää ole kansallisvaltioita, kansoja tai aatteita – ainoastaan rahaa ja bisnestä. Modernin maailman todellisia valtioita ovat IBM, AT&T ja kumppanit. Kaikki muu on oikeasti yhdentekevää ja siksi sallittua riistaa.
Kirjoitan tästä varmaan joskus enemmänkin, mutta onpahan aina ajankohtainen leffa ihan karua loppuaan myöten: modernin ajan profeetta ja väärinkäytösten väsymätön ruoskija käytännössä katoaa loputtomaan informaatiovirtaan ja lakkaa lopulta elämästä edes muistona ihmisten mielissä.
Carl Grimberg: Kansojen historia 1 ja 2
Grimbergin kirjat on huikeaa kamaa. Jos koulun historiantunnilla jäi jotain oppimatta, niin tällä 25-osaisella mukaansa tempaavalla ja eloisalla otteella kirjoitetulla länsimaiden historian kokonaisesityksellä aukot sivistyksessä paikataan komeasti. Kaksi ensimmäistä osaa käytännössä muodostavat kattavan lähdeaineiston suomenkielisen Wikipedian Mesopotamiaa, Etu-Aasiaa ja Egyptiä koskeville artikkeleille, suuri osa niistä teksteistä on oikeasti lainattu ihan suoraan näistä kahdesta ensimmäisestä kirjasta.
Grimbergit tulee luettua vähintään kerran vuodessa, joskus kaksikin. Kannatti hankkia kirpparilta omaksi opiskeluaikoina, näistä on loputtomasti iloa ja kestää isältä pojalle.
K. Black: Tactical Barbell I & II
Etsiskelin tuossa joku aika sitten uudenlaisia ideoita urheiluharrastuksiin, ja käsiin osui monen kanssaharrastajan suosituksesta tällainen kultakimpale. Tactical Barbell on poliiseille, palomiehille, hengenpelastajille ym. vastaaville erittäin vaativaa fyysistä työtä tekeville suunnattua monipuolista tehotreeniä. Ensimmäinen osa keskittyy enemmän voimaharjoitteluun ja toinen aerobiseen. Näissä mennään aika pitkälle urheilutieteisiin ja yksityiskohtiin, joten nämä vaativat vähän ylimääräistä opiskelua, vaikka itse treeni onkin verrattain suoraviivaista. Vanhemmiten pelkkä bodaus ja lihasmassa eivät kuitenkaan ole enää kauhean järkeviä ylläpitää, koska ne rasittavat niveliä ja muuta elimistöä. Tällainen monipuolinen ja tehokas yleistreeni on terveellisempi harrastus, ja täydellisessä maailmassa olisin ainakin itse mieluummin löytänyt nämä jo parikymmentä vuotta aiemmin.
Blitz Wolf (1942)
En tiedä miksi, mutta tämä animoitu lyhäri tuli täysin puskista mieleen ja tein hauskan huomion/oivalluksen. Disneyn alkuperäisessä sensuroimattomassa Kolme pientä porsasta -lyhärissä Iso Paha Susi naamioituu isonenäiseksi juutalaiseksi kun taas kyseistä lyhäriä parodioivassa Blitz Wolfissa Iso Paha Susi onkin Aatu itse. Voi taivas näiden vanhojen klassikoiden kieroa huumoria. 😀
Jos lasketaan mukaan tietty tulkinnallisuus, niin George Romeron Dawn of the Dead (1978) ja Philip Kaufmanin Ihmispaholaiset (1978) ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia yhteiskuntakriittisiä elokuvia. Molempien kauhu perustuu ajatukseen perinteisen ihmisyyden ja yksilöllisyyden pyyhkiytymisestä jonkinlaisen yhteiskunnallisen luutumisen tai aivottoman ja keinotekoisen massakulttuurin paineessa. Romeron zombit vaeltavat kauppakeskuksessa, kun taas Kaufmanin muukalaiset ovat kuin tavallisia ihmisiä, mutta vain sisältä tyhjiä kuoria ja jonkin epämääräisen voiman hallinnassa.
Peter von Baghin kirjoituksista on jäänyt hihaan tällainenkin pointti, että gangsterielokuvan genre on itse asiassa erittäin yhteiskuntakriittistä ja ajatuksia herättävää viihdettä, sillä järjestäytyneen rikollisuuden puuhia voi yhtä hyvin tarkastella myös eräänlaisena markkinatalouden ja bisneksen äärimuotona, moni elokuvantekijä on tätä tulokulmaa painottanutkin aivan genren alkuajuista asti. Jos katsoo esimerkiksi jotain Scarfacea, niin leffahan kertoo periaattessa vallan ja rahan turmelevasta vaikutuksesta ja ahneen ns. paskaisesta lopusta, samoin on laita Michael Corleonen kasvulla naiivista nuoresta miehestä häikäilemättömäksi “perhebisneksen” pomoksi. Hyvin kuvaavasti Amerikka onkin perinteisesti ollut gangsterileffojen ykkösmaa käytännössä aina.
Amerikka on kyllä yks hullu maa nykyään. Ne perimmäisimmät ongelmat siellä taitaa vielä olla niin syvällä ja jatkuneet niin pitkään, ettei niitä edes täysin ymmärretä tai koetetakaan korjata, vaan mennään puolin ja toisin sillä perinteisellä vainoharhaisella öyhötysmentaliteetilla a la kulttuurisota somessa, cancel culture, ym. missä vaan syytellään muita ja etsitään syitä purkaa sitä pahaa oloa ihmisiin.
Ei tällaisilla jenkkien ähinöillä kannatakaan päiväänsä pilata. Onneksi netin ulkopuolella pystyy vielä olemaan altistumatta sille liikaa.
Stan Sakai: Usagi Yojimbo – Special Edition
Usagin kymmenen ekaa vuotta kahteen paksuun niteeseen koottuna. Muistin vaan yksi ilta omistavani tällaisenkin, ja pitihän se tietysti lukea aivan liian pitkästä aikaa.
Usagin lukeminen palautti taas mieleeni, miksi ainakin itse tykkään enemmän länsimaisesta sarjaluvasta ja animaatiosta kuin japanilaisesta. Meillä on aivan standardi juttu, että likimain jokainen tuotos näyttää ja tuntuu tunnistettavalta ja yksilölliseltä, kun taas Japanissa mennään aina kummassakin enemmän tai vähemmän perinteisen vakiintuneen kaavan mukaan. Jotain Ren & Stimpyä ei ikinä olisi voinut tehdä Japanissa.
Usaginkin kohdalla tyyli ja tarinat, vaikka ammetavatkin Japanista, ovat nimenomaan hyvällä tavalla länsimaista sarjakuvaa. Koska itse olen nähnyt ja ammoin arvostellut varmaan kaikki vähänkään merkittävät samuraileffat, niin ymmärrettävästi Usagistakin löytää kaikenlaisia jänniä viittauksia mitä obskuureimpiin genren teoksiin. Jei esimerkiksi on selvästi saanut inspiraationsa Sword of Doomin päähenkilöstä, sokea samurai on Zatoichi, sitten on Lone of and Cub, parissa tarinassa viitataan Arska-leffoihin ja vaikka mitä.
Ehdottomasti oma suosikkini näistä alkupään tarinoista on se koronkiskojan pojan lankeemuksesta ja kuolemasta kertova juttu.
