Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Amerikka on kyllä yks hullu maa nykyään. Ne perimmäisimmät ongelmat siellä taitaa vielä olla niin syvällä ja jatkuneet niin pitkään, ettei niitä edes täysin ymmärretä tai koetetakaan korjata, vaan mennään puolin ja toisin sillä perinteisellä vainoharhaisella öyhötysmentaliteetilla a la kulttuurisota somessa, cancel culture, ym. missä vaan syytellään muita ja etsitään syitä purkaa sitä pahaa oloa ihmisiin.
Ei tällaisilla jenkkien ähinöillä kannatakaan päiväänsä pilata. Onneksi netin ulkopuolella pystyy vielä olemaan altistumatta sille liikaa.
Stan Sakai: Usagi Yojimbo – Special Edition
Usagin kymmenen ekaa vuotta kahteen paksuun niteeseen koottuna. Muistin vaan yksi ilta omistavani tällaisenkin, ja pitihän se tietysti lukea aivan liian pitkästä aikaa.
Usagin lukeminen palautti taas mieleeni, miksi ainakin itse tykkään enemmän länsimaisesta sarjaluvasta ja animaatiosta kuin japanilaisesta. Meillä on aivan standardi juttu, että likimain jokainen tuotos näyttää ja tuntuu tunnistettavalta ja yksilölliseltä, kun taas Japanissa mennään aina kummassakin enemmän tai vähemmän perinteisen vakiintuneen kaavan mukaan. Jotain Ren & Stimpyä ei ikinä olisi voinut tehdä Japanissa.
Usaginkin kohdalla tyyli ja tarinat, vaikka ammetavatkin Japanista, ovat nimenomaan hyvällä tavalla länsimaista sarjakuvaa. Koska itse olen nähnyt ja ammoin arvostellut varmaan kaikki vähänkään merkittävät samuraileffat, niin ymmärrettävästi Usagistakin löytää kaikenlaisia jänniä viittauksia mitä obskuureimpiin genren teoksiin. Jei esimerkiksi on selvästi saanut inspiraationsa Sword of Doomin päähenkilöstä, sokea samurai on Zatoichi, sitten on Lone of and Cub, parissa tarinassa viitataan Arska-leffoihin ja vaikka mitä.
Ehdottomasti oma suosikkini näistä alkupään tarinoista on se koronkiskojan pojan lankeemuksesta ja kuolemasta kertova juttu.
En ole itsekään koskaan katsonut tuota Big Shortia, en yhtäkkiä edes muistanut koko elokuvaa. Se näyttäisikin olevan vähän pienemmän budjetin asiakeskeisempi Hollywood-tuotos. Tuolloin finanssikriisin kiemurat puhuttelivat varmasti paljon ihmisiä, joten Big Shortin kaltaiselle leffalle löytyi paljon yleisöä.
Satojen miljoonien Hollywood-leffoissa tuskin voikaan oikeasti kommentoida mitään konkreettista mistään, koska jostainhan se rahoitus on saatava, ja rahan mukana tyypillisesti tulee kaikenlaisia ehtoja. Hollywoodissa onkin kuulemma ns. kultaisena sääntönä tunnettu sanonta “se jolla on kultaa, päättää säännöistä”.
Meillä on kanssa työpaikalla yksi kaveri, joka näyttää ihan tohtori Houselta eli krapulaiselta Hugh Laurielta. Voi vain kuvitella kuinka paljon ihmisten päät on vuosien varrella kääntyneet kun ukko on koittanut kulkea jossain. 😀
Tulipa äsken tällainenkin oivallus.
Tässä nyt on monta vuotta tullut manattua tuota vanhaa “paha korporaatio” -klisettä, mitä nyt on kaikissa Hollywood-leffoissa viljelty jo vuosikymmeniä. En ainakaan itse ole pintaa syvemmältä koskaan edes tohtinut pohtia, miksi se klisee menee niin tunteisiin ja ylipäänsä on niin tyhmä.
Ehkä syy on siinä, että koko pahan korporaation metkut on yleensä yksinkertaistettu johonkin yksinkertaiseen sarjakuvamaiseen pahisjuoneen varsinaisen konkreettisen yhteiskuntakriittisen sanoman sijaan. Mä en esimerkiksi muista ikinä nähneeni sellaista Hollywood-leffaa, jossa suoraan käsiteltäisiin esimerkiksi jättipankkien, poliitikkojen ja sotateollisen kompleksin mekanismeja, mediakorporaatioiden harrastamaa julkisen mielipiteen manipulointia ja omaa politikointia, kaikkien edellisten likaisia yhteyksia ynnä muuta.
Viime aikoina on esimerkiksi keskusteltu teknologia- ja somejättien poliittisista yhteyksistä. Monissa maissa on ihan jo perustuslaissakin taattu sananvapaus, joten poliitikot kätyreineen ovat painostaneet yksityisiä firmoja manipuloimaan ja sensuroimaan näennäisesti omaan laskuunsa käyttäjien hakuja ja keskusteluja pitääkseen hanurinsa selvillä vesillä ikävistä paljastuksista. Viimeksi näin kävi Elon Muskin X:lle Brasiliassa, ja firmaa uhkaa nyt täyskielto siinä maassa, koska Musk ei suostunut tähän poliitikkojen kikkailuun.
Kun puhutaan vähänkään yhteiskuntakriittisistä aiheista elokuvissa, niin tällaisia aiheita ei näe yhtään missään koskaan nykyään. En muista kuulleeni punk- tai hevikappaleitakaan, missä näitä ihan konkreettisia kaikkia koskettavia yhteiskunnallisia asioita nostettaisiin esiin. Joku karikatyyrimäinen paha kapitalisti tai maailmanvalloitusta havitteleva paha rikas korporaatio Hollywood-leffoissa on lähinnä huono vitsi.
Yön kasvot (1979)
Shohei Imamuran tositapahtumiin perustuvan rikosdraaman olinkin näköjään jo joskus katsonut ja pisteyttänyt, mutta kuultuani koko alkuperäisen tarinan innostuin katsomaan tämän uudestaan ja vertailemaan inspiraation kohteeseen.
Tässä siis seurataan Ken Ogatan esittämän elämäntapahuijarin ja sarjamurhaajan elämää ja tekoja. Harmittavasti tosielämän tarinasta se kaikkein mielenkiintoisin käänne on leffasta jätetty pois, nimittäin kiinni jääminen. Tuohon aikaan muuan shintolainen pappi kampanjoi kuolemaantuomitun väärän miehen puolesta. Japanissa on perinteisesti oltu hyvin esivaltauskollisia, joten jonkun yksittäisen ukon protestille ei paljoa painoa annettu. Lakimieheksi tekeytynyt murhamies asteli papin taloon nauttimaan tämän perheen vieraanvaraisuudesta ja suunnitelmissa olikin lopuksi hoidella koko kööri päiviltä, mutta perheen tytär tunnistikin miehen koulumatkan varrella olleesta etsintäkuulutuksesta. Lopulta koko valtakunnan metsästämä murhaaja saatiin sensaatiomaisesti kiinni ja tapauksen saaman julkisuuden ansiosta väärä mies pelastettiin kuolemasta.
Yksi kummallisimmista jutuista joita olen ainakaan itse kuullut Delonista menee jotakuinkin niin, että Velvet Undergroundistakin tuttu huippumalli Nico väitti joskus 60-luvulla seurustelleensa Delonin kanssa ja synnyttäneensä tälle poikalapsen. Kun Nicolla sitten itsellä alkoivat huume- ja mielenterveysongelmat, piti jonkun vastuullisen alkaa lapsesta huolehtia. Alain Delon itse kiisti kaiken, mutta tämän vanhemmat päättivät lopulta ottaa Nicon pojan omakseen ja Alainin velipuoleksi.
Yhtenä vaihtoehtoisena teoriana on ehdotettu, että Nico seurustelikin vain Delonin näköisen miehen tai peräti kaksoisolennon kanssa eikä mainittuine ongelmineen kyennyt kunnolla ymmärtämään tai hyväksymään todellisuutta. Lopulta kun tuli puhe vastuusta ja isyydestä, tämä kyseinen ukko olisi sitten ottanut hatkat ja emäntä itse olisi lähtenyt oikean Alain Delonin perään.
Jean Renoir: Pelin säännöt (1939)
Yksi niistä “maailman parhaiksi” tituleeratuista leffoista, joiden sanomaa ja tarkoitusta en ole ikinä ymmärtänyt – ennen kuin nyt. Ehkä tämän ymmärtäminen vain sitten vaatii tiettyä elämänkokemusta ja valitettavaa altistumista elokuvankin kuvaaman aikamme “parempien ihmisten” mentaliteettiin ja koohotuksiin. Renoir onkin näkemyksineen asian ytimessä tuumatessaan koko touhun olevan pohjimmiltaan pelkkää pinnallista kekkulointia ilman suurempaa sisältöä tai merkitystä. Vanhaan aikaan tietyn statuksen mukana tuli ainakin periaatteen tasolla myös velvollisuuksia ja vaadittiin vähintään arvokasta käytöstä tai poikkeuksellisia tekoja, nykyään ei vaadita muuta kuin kiiltävää julkisivua ja valkaistuja hampaita. Koko “paremman väen” edustama instituutio on yhtä teennäistä shaibaa ja oikealle elämällle vierasta pintaliitoa.
Alain Delon (1935-2024)
Alain Delon, ranskalaisen elokuvan “suuri mies” ja miljoonien naisten päiväuni on kuollut. Deloinin kuumin tähtikausi oli erityisesti 60- ja 70-luvuilla, jolloin tämä työskenteli erityisesti Italian ja Ranskan johtavien nimiohjaajien ja erityisesti Jean-Pierre Melvillen kanssa mm. sellaisissa teoksissa kuin Rocco ja hänen veljensä, Tiikerikissa ja Ajojahti.
Kaunotar ja Hirviö
Disneyn versio tuli taas vaihteeksi katsottua. Tällä kertaa löysin netistä monen kohtauksen viimeistelemättömät raakaversiot, mistä näkee paremmin alkuperäisten taiteilijoiden ajatuksenjuoksua. Onneksi netistä löytää helposti myös kyseisten taiteilijoiden omaa kertomaa työstään ja inspiraatioistaan.
Leffan hienoin kohtaus on mielestäni muodonmuutos hirviöstä ihmiseksi. Glen Keane selitti saaneensa inspiraation kohtaukseen kristillisestä mystiikasta ja Michelangelon teoksista: Kohtauksen alussa Hirviö vääntelehtii kuin Michelangelon marmorista vapautuva ihmishahmo, jolloin kuvat keskittyvät tämän voimakkaisiin käsiin ja jalkoihin. Kuoleva hahmo alkaa vääntelehtiä ilmassa kuin Michelangelon vapauttavaa kuolemaa haikaileva kuoleva orja. Lopulta ihmiseksi muuttunut prinssi – nimeltään Adam – laskeutuu hitaasti maahan maaten ihmisen luomista esittävän freskon kuvaamassa asennossa, jossa Jumalan kosketus antaa Aatamille elämän. Henkiin heräävällä prinssillä on lisäksi Daavid-patsaan kasvot.
Dan Olweus: Bullying at School
Psykologian klassikko aiheesta koulukiusaaminen. Olweus käy tässä läpi selkeästi ja datan kanssa kuinka koulukiusaaminen toimii, minkälaiset tekijät altistavat ilmiölle, ampuu alas tietyt perusmyytit sekä kuvailee pikkutarkasti kasvatuksellisia ja kouluorganisaation tason menetelmiä koulukiusaamisen ennaltaehkäisylle, havaitsemiselle ja puuttumiselle. Näitä menetelmiä on myös kokeiltu käytännössä, minkä seurauksena testikoulujen kiusaamistapaukset romahtivat alle puoleen entisestä.
Tämä jos mikä kuuluu omasta mielestäni jokaisen opettajan ja vanhemman lukulistalle. Olweuksen kirjasella on mittaa ainoastaan 150 sivua, mutta teksti on harvinaisen selkeää ja tiivistä, ja konkreettiset tulokset ovat helppoja ja valmiita sovellettavaksi vaikka heti paikalla.
Noinhan se menee nykyään, kun netti on harhaisine algoritmeineen ja botteineen mitä on. Tossa oli joku pari vuotta sitten tällainen tutkimus missä selvitettiin keskiverto amerikkalaisten ymmärrystä oman maansa demografiasta, ja siinä porukka tyyliin kuvitteli että jenkeistä 50% on oikeasti homoja, 75% on transsukupuolisia ja 50% miljardöörejä. Kun se todellisuudentaju on kaduntallaajilla netin ja somen aikana tätä luokkaa, niin ei se ihme ole mitä kaikkea hullua ja vainoharhaista länsimaissa nykyään näkee ja kuulee puolin ja toisin.
Täytyy kai näin erikseen todeta, kuinka hienoa on että meiltä löytyy tällainen Leffatykin kaltainen leffa- ja arvostelutietokanta, jossa löytyy rehellistä mielipidettä leffasta kuin leffasta ja ne arvostelutkin on pääosin laadukkaampaa ja ammattimaisempaa kamaa kuin monet työkseen arvosteluja kirjoittavien sepustukset. Nyt kun ne botitkin saatiin uuden sivuston myötä toivottavasti lopullisesti kuriin, niin aina vaan parempi.
Tuli vaan tuossa viikolla taas muistutus, miksei jotain virallisia kriitikoita aina kannata ottaa tosissaan. Homma meni niin, että yksi youtuben suosittu videopelistriimaaja sai käsittelyynsä ennakolta yhden ison franchisen piakkoin julkaistavan pelin. Sitä videota katselleet jo kiinnitti huomiota, miten kaverin puheet ei täsmää yhtään sen videomateriaalin kanssa, vaan se itse peli näyttää lähinnä keskinkertaisen harmaalta ja tylsältä. Sitten kävikin niin, että se video vedettiinkin netistä pois tekijänoikeusloukkauksen takia. Kaveri myöhemmin paljasti, että oli saanut käyttöönsä sen pelin ennakkoon sillä ehdolla, että puhelee videossaan sen firman PR-tiimin väsäämää puppua. Väliin kuitenkin meni vahingossa ihan oikeakin mielipide, joten se video ammuttiin sitten sen vuoksi alas.
Ja tätä korruptioshaibaa muuten riittäisi jos jaksaisi lähteä penkomaan. Noilla isoilla firmoilla riittää pätäkkää kaikenlaisiin koiruuksiin, kuten bottiarmeijoiden kyhäämiseen ja feikin hypen luomiseen niiden avulla, ym. Silloin kun Elon Musk oli ostamassa Twitteriä niin siinä oli keskustelua senkin firman auditoimisesta bottien ja feikkikäyttäjien määrän arvioimiseksi, ja ymmärrettävästi aika monella tuli hätäpissat housuun ihan jo mainostajienkin vuoksi jotka siis maksaa näkyvyydestä ja klikkauksista. Sitä auditoitia ei sitten taidettu suorittaa sen enempää kuin niitä bottien suitsimiseksi suunniteltuja himmeleitäkään, mutta tällaisen arvion olen itse kuullut, että about 40% sometileistä keskimäärin on oikeasti feikkejä. Itselleen on somessa jo pitkään pystynyt jopa ostamaan feikkejä kavereita, tykkääjiä ja seuraajia.
Final Fantasy 8.
Mulla on vähän perverssi suhde tuohon kirottuun peliin. Toisaalta tykkään miten paljon tuossa on pantu sen perussysteemin kanssa hommat sileäksi ja kokeiltu reippaasti vaan kaikenlaista uutta. Kerrankin esimerkiksi järjestelmä, joka kannustaa kokeilemaan erilaisia yhdistelmiä ja pikemminkin välttämään yletöntä grindausta. Sitä mielikuvituksellista sekamelskaa oli joskus hauskaa ja palkitsevaa oppia pelaamaan.
Toisaalta taas tässä on ne kaikki perusongelmat, mitä Final Fantasyissä nyt yleensä on, kuten satunnaistaistelut sekä kiinteät tallennuspisteet. Tällä kertaa käsikirjoituskin on paikoin suoraan sanoen huvittavan korni ja vuoroin joko tuskastuttavan yli- tai alikirjoitettu. Monessa kohtaa tuntuu, että yksinkertaistenkin käänteiden ymmärtämiseen tarvitaan jotain erillistä wikipedia-sivua että niistä saa yhtään mitään selkoa. Tämän oheistuotteena muistaakseni myytiinkin sellaista kallista ja paksua kirjaa, missä selitetään kaikki juonenkäänteet ja salaisuudet auki, joten tässä taisi olla vähän taloudellistakin näkökulmaa mukana.
Oikeasti tykkään tästä kuitenkin edelleen ihan tietyn nostalgiankin vuoksi, ja kai tämän näin hiljalleen sadepäivisin nakuttelemalla taas läpi vetää. Ylimääräisenä vetoapuna toimivat nämä internetin luovat faniteoriat, joilla porukka on vuosien varrella yrittänyt selittää auki sitä sekavaa käsikirjoitusta.
