Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Tämän bändin ja levyn tarina on oikeasti ihan hauska. Ysärillä pelattiin pleikkarilla sellaista musiikki- ja rytmipeliä kuin Parappa the Rapper. Tälle pelille tehtiin myös jatko-osa nimeltä Um Jammer Lammy, jossa veivataan toisen hahmon kanssa jotain ysärin visvaista grunge-taidepunkkia. MilkCan on tämän pelin soundtrackia varten koottu vaihtoehtobändi, ja Lammyn soundtrack julkaistiin tämän kuvitteellisen yhtyeen söpönä debyyttilevynä.
Kulunut viikonloppu meni taas taidekirjallisuuden parissa. Tällä kertaa vuorossa oli kolme runsaasti kuvitettua kirjaa surrealisti Max Ernstin elämästä ja urasta, siihen päälle William S. Rubinin järkälemäinen Dada & Surrealist Art, joka kattaa suurinpiirtein kaiken olennaisen aiheesta ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta jonnekin 60- ja 70-luvulle asti. Näiden hienojen opusten lukeminen tuntuikin elämyksenä erityisen palkitsevalta sekä ajatuksia herättävältä, suorastaan inspiroivalta.
Max Ernst oli yksi näitä modernismin voimahahmoja, joista populääreissä piireissä harvemmin puhutaan jos verrataan vaikka johonkin ikisuosikki Daliin tai Magritteen. Ernst aloitti uransa varsin tyypillisenä avantgarde-taiteilijana dadan parissa, mutta omasta mielestäni taiteilija löysi omimman tyylinsä vasta vuosikymmeniä myöhemmin dalimaisemman surrealismin ja abstraktimman taiteen parissa. Mielenkiintoista Ernstissä on erityisesti tämän kehittämät menetelmät, joilla kuvia mm. raaputettiin, muovattiin ja levitettiin valmiista maalipinnasta erilaisilla materiaaleilla, kuten lasin, puun tai metallin paloilla. Näillä menetelmillä maalatut näyt ovat hämmentävän hienoja katsella ainakin omasta mielestäni, erityisesti ne sotavuosien inspiroimat apokalyptiset maalaukset. Ernstin maalausten toistuvana teemana on linnut, joista yksi – Loplop nimeltään – oli taiteilijan itsensä alter ego.
Miss Kittin & The Hacker – 1982 (Vitalic Remix)
Miss Kittinin tarkoituksellisen kämäinen ja hämmentävä syntikkapop on tuossa saanut ansaitsemansa lo-fi -musavideon. Mitään erityistä taidetta ei tuossa ole edes yritetty tehdä, vaan lähinnä jonkun blue screenin edessä vedetty mustat vaatteet päällä jotain pientä tanssia ja taustat kaikki vaan valkoiseksi. Musiikkivideona tuo ei ehkä ole mikään lajinsa valio, mutta kuva ja ääni sopivat mielestäni siinä poikkeuksellisen hyvin yhteen.
Pieni kehitysidea tämäkin, mutta olisi kivaa jos saisi sen “satunnainen leffa” -nappulan myös uudelle sivustolle. Sitä oli hauskaa välillä näppäillä ja bongailla kaikenlaista uutta katsottavaa. Jonkun kymmeniä tuhansia nimikkeitä kattavan listan tai tietokannan selaaminen yksitellen on huomattavasti hitaampaa ja vaivalloisempaa.
En nyt tarkalleen muista kirjojen tai kirjailijoiden nimiä, mutta viimeisen parin päivän aikana tuli nautittua iso nippu kuvallisia kirjoja Marc Chagallin sekä Rene Magritten taideteoksista sekä yhden yleisteoksen surrealistisesta maalaustaiteesta. Tällaisista opuksista on iloa, jos jaksaa keskittyä ja pohdiskella niiden kuvien perimmäistä merkitystä. Yhdessä vaiheessa kirjoitin tällaisista spontaaneista taideteoksista ylös analyysejäkin ihan vain tällaisena kehittävänä harrastuksena.
Marc Chagall on taiteilijana selvästi jonkun Jodorowskyn hengenheimolaisia. Inspiraationsa Chagall sai antirationaalisesta juutalaisesta mystiikasta, ja Chagallin maalausten perimmäinen tyyli oli tarkoituksella muodoltaan kuin päiväkoti-ikäisen tekemää, joskin niiden sisältö ammensi taiteilijan itsensä unista, intohimoista ja fantasioista, monesti myös kubismin kaltaisista muotivirtauksista: joskus ihmiset ovat niissä vihreitä, joskus sormia voi olla vaikka seitsemän. Chagallin maalaukset ovat ainakin omasta mielestäni hilpeitä ja omaperäisiä.
Rene Magritte oli surrealistina äärimmäisen vähäeleinen verrattuna vaikka johonkin Daliin tai Ernstiin. Yleensä Magritten maalausten hahmot on lähinnä sijoitettu tietynlaiseen hämmentävään tai arvoitukselliseen tilanteeseen, kuten näennäisesti suutelemaan peiton alla, hahmoilta on peitetty kasvot tai silmät, ym. Jokainen lukion käynyt ja ylioppilaskirjoitukset suorittanut kyllä tunnistaa Magritten tyylin, koska nämä maalaukset ovat koulukirjoissa ja kirjoitusharjoituksissa hyvin yleisiä. Populäärikulttuurissa Magritten löytää mm. vähän muokattuna Styxin Grand Illusionin levynkannesta ja Zardozista, jossa Magritten jättimäistä lentävää kivenmurikkaa esittävä maalaus toimi inspiraationa sille lentävälle kivipäälle. Sen maalauksen voi muistaakseni jopa bongata sieltä alun talosta, mihin Zed päätyy.
Shannen Doherty on kuollut syöpään 52-vuotiaana. Doherty tuli tunnetuksi mm. Siskoni on noita- ja Beverly Hills 90210 -televisiosarjoista. Leffapuolella Dohertyn debyytti oli muuten sellainen elokuva kuin NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa, jossa 10-vuotias Doherty antoi äänensä yhdelle hiirirouva Brisbyn lapsista.
Duvallia käy sääliksi. Kubrick ajoi näyttelijän mielenterveyden sietokyvyn rajoille, mihin päälle vielä kaikki negatiivinen julkisuus mihin joutui Hohdon myötä. Myöhempinä vuosina erakoitunut Duvall joutui vielä mm. Dr. Philin puoskaroimaksi, mikä ilmeisesti pelkästään pahensi niitä valmiiksi vaikeita henkisiä ongelmia.
The Beach Boys – Heroes and Villains (The Smile Sessions 2011)
Vanhoja levyjä kuunnellessa osui silmiini tällainenkin mielenkiintoinen tarina ehkä hienoimmasta yksittäisestä levystä, jota valitettavan harva taitaa tietääkään. The Beach Boysin suunnitelmissa oli jo 60-luvulla äänittää Smile-nimellä psykedeelisen pop rockin jättimäinen mestariteos, mutta editoitavaa materiaalia kertyikin kymmenien tai satojenkin tuntien edestä, joten ymmärrettävästi projekti kaatui nopeasti omaan mahdottomuuteensa.
Vai kaatuiko sittenkään? Tätä levyä on hiottu ja saksittu vuosien varrella vaikka kuinka paljon, ja erilaisia bootleg-versioitakin on ollut liikkeellä jo vuosikymmeniä. Vuonna 2011 ilmestyi virallisesti ainakin lähes täydellinen rekonstruktio alkuperäissuunnitelmien mukaisesta Smile-albumista, ja onhan se aivan uskomaton elämys. Beach Boysin Brian Wilson on ihan ansaitusti yksi kautta aikain musiikkituottajista ja mukana kaikissa mahdollisissa alan Hall of Fameissa.
Omilla listoillani Smile meni heittämällä top3-levyihin mitä olen koskaan kuullut.
Ikinä en ole tuota katsonut enkä katso kuten en muutakaan Disneyn Star Warsia enää milloinkaan, mutta kaverilta olen kuullut että juuri tuommoista perseilyä se Acolytekin nimenomaan on. Kaksi jaksoa jäljellä eikä kuulemma vieläkään mitään koherenttia juonta ole saatu aikaiseksi, vaikka jokaisen yksittäisen episodin tekeminen on maksanut vähintään kymmeniä miljoonia dollareita per katselmus. Money well spent.
Yksi tyhmimmistä ideoista oli heittää siihen mukaan jotain kungfu-juttuja. Tuollaisille naurettiin jo silloin kun se Teräs Käsi oli uusi juttu joskus 90-luvun puolivälissä. Star Warsin maailmassahan on kaikki laser-pyssyt ja -miekat ihan normia ja porukat vetää jollain nyrkeillä. 😀
Ahaa, näköjään tässäkin asiassa on nämä ihme nettijutut ja sitten on varsinainen konkreettinen todellisuus, ja tietenkin molemmat ristiriidassa keskenään.
Tänne on muuten näköjään kommentteihin vihdoin tullut mahdollisuus tekstin muokkaukseen ilman sitä harmittavaa koodikikkailua. Höhöhö, linkki. Tuosta linkistä vaan pitää muistaa poistaa kaikki mikä tulee ennen “//”, koska html ei ilmeisesti tykkää siitä etuliitteestä. Samaan syssyyn pystyy näköjään pistämään linkkiä kätevästi sivun sisäisen haun avulla arvosteluihin, leffoihin, artikkeleihin ja sarjoihinkin! Pannaas vaikka Puuristit.
Kato, Kookosbanaani, perhana! Vielä äijä näköjään aktiivisesti mukana leffatouhuissa. Täällä on meno hiljentynyt huomattavasti tuon sivuston päivityksen jälkeen kyllä, moni taisi lopettaa kokonaan niiden pisteytysten ja kommenttien menetyksen jälkeen. Henk koht en oikeasti ymmärrä tuommoista asennetta, muistan esimerkiksi joskus mukulana poistaneeni aktiivisesti kaikki pelitallennuksenikin ihan vain että olisi taas ilo pelata ne vanhat jutut uudestaan läpi ja ehkä löytää jotain uuttakin niistä. Nyt kun keksittiin miten niihin televisiosarjoihin saa arvostelut menemään, niin eihän tässä ole paljoa senkään suhteen ongelmaa.
Täytyy muuten tuosta Japanista muuten sellainen sanoa, että kuulin tällaisen vinkin yhdeltä sikäläiseltä, että jos matkustaa sinne, niin kannattaa just opetella edes hiukan sitä paikalliskieltä ja -kulttuuria. Kyllä ne japanilaiset sen ymmärtää ettei joku gaijin nyt voi täydellisesti jotain uppo-outoja japanilaisia juttuja nyt kaikkea tietääkään, mutta ihmisiä siellä oikeasti loukkaa sellainen tietty röyhkeä välinpitämätön asenne ettei edes yritetä kunnioittaa tai osoittaa kiinnostusta. Koetas mennä sönköttämään jotain englantia siellä niin voit saada aika vihaista palautetta.
Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja & Tsernobylistä nousee rukous
Toinen duo Aleksijevitsilta. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo toisen maailmansodan kokeneista naisveteraaneista. Mun mielestä jokaisen sotahullun pitäisi lukea tämä opus ihan vain antamaan perspektiiviä aiheeseen. Moni näistä ihmisistä menetti raajoja ja mielenterveytensäkin rintamalla, eräs nainen kertoo tapauksesta, jossa joku naissotilas synnytti rintamalla lapsen ja joutui vähän sen jälkeen murhaamaan vauvan, koska meluisa lapsi oli rintamalla äärimmäisen vaarallinen ja mahdotonta huolehtia. Ohjesäännön mukaan neuvostosotilas ei jää koskaan vangiksi vaan ennemmin ampuu itsensä, joten vangeiksi jääneitä pidettiin kotimaassaan pitkään kansanpettureina.
Tsernobyl kertoo nimensä mukaisesti ydinvoimalan ja sitä ympäröivän alueen tuhosta ja uudesta elämästä. Nykyisin kielletyllä vyöhykkeellä elää jos jonkinlaista erakkoa ja muuta hiippailijaa: evakkoon päätyneet joutuivat jättämään kaikki lemmikit taakseen, ja kaikenlaiset villiintyneet koirat ja kissat kuljeksivat rauniokaupungin kaduilla edelleen. Samaan aikaan rikolliset ja salakuljettajat nuuskivat paikkoja löytääkseen mitä tahansa arvokasta pimeille markkinoille – parhaimmillaan matkaan lähtee kokonaisia taloja ja loistohuviloita. Jossain keskellä ränsistynyttä kaupunkia yksinäinen mummo yhä asustaa vanhan kissansa kanssa hätistellen ihmisiä kotinsa liepeiltä.
Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu & Sinkkipojat
Kaksi kirjaa samalta kirjailijalta. Molemmat on koottu valtavasta nipusta sekalaisia nimettömiä haastatteluja. Neuvostoihmisen loppu on tarina sosialismista, sen tuhosta ja nykypäivän Venäjästä. Näkökulmia ja mielipiteitä on monia, välistä puhutaan rakkauden, perheen ja kuoleman kaltaisista aiheista, tarinoidaan ihmisten ahneudesta ja nykyajan ihmistä vaivaavasta nihilismistä. Sinkkipojat on samaa, mutta Afganistanin sodasta.
Erinomaisia kirjoja molemmat. Kirjailija oli mielestäni ansainnut Nobelinsa.
Wishmaster 1 ja 2
Hiukka hiljaisempaa ollut viime aikoina tällä saralla, vaikka tulihan tässä ehdittyä onneksi katsomaan tällainen hauska ja aliarvostettu kauhukaksikko. Ensimmäisen tuotti Wes Craven ja ohjasi monista kauhuklassikoiden maskeerauksista tuttu Robert Kurzman. Huvittavia cameoita ekassa on suunnilleen kaikista genren merkkiteoksista aivan laidasta laitaan.
Perusideana Wishamstereissa on vanha kunnon pieleen mennyt toivomus. Tällä kertaa persialaisen patsaan sisältä löytyvästä rubiinista vapautuva paha henki toteuttaa ihmisten toiveita, mutta jokainen menee jotenkin todella graafisella ja väkivaltaisella tavalla päin prinkkalaa. Ehkä vähimmällä pääsee rahaa toivova miekkonen, joka tulee saaneeksi omansa kokonaisen matkustajalentokoneen pudottua ja räjähdettyä kappaleiksi suurkaupungin keskustassa.
Shit happens.
Samaa ideaa kierrätetään ihan sellaisenaan leffasta toiseen, mutta perusidea pitää jatkuvasti varpaillaan ja arvailemassa, mikä seuraavaksi tuhoutuu tai kuolee ja miten. Mitään suurta taidetta nämä eivät kyllä missään nimessä ole, mutta viihdettä Wishamstereista kyllä saa kosolti irti.
Morgan Spurlock (7.11.1970 – 23.5.2024)Morgan Spurlock tunnettiin erityisesti Super Size Me:stä, jossa mies eli 30 päivää pelkästään syömällä McDonald’sin roskasössöä ja dokumentoimalla ruokavalionsa vaikutuksia henkiseen ja fyysiseen terveyteensä. Sittemmin Spurlock hyödynsi ideaansa dokumentoimalla kaikenlaisia muitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten halpatyövoiman käyttöä ja vankilaoloja.
Sittemmin on noussut pientä kohua Spurlockin omasta etiikasta ja avoimuudesta dokumenttiensa suhteen. Super Size Me:n koetta ei ole kyetty sellaisenaan toistamaan, eikä Mestari itsekään ole ollut erityisen halukas avaamaan tarkkoja syömisiään tai myöhemmin paljastunutta alkoholismiaan, joka saattoi vähän vaikuttaa niihin negatiivisiin tuloksiin.
Spurlock kuoli syöpään 54-vuotiaana.
