Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Menipä aiemmin keväällä ohi tällainenkin uutinen, että näyttelijä Peter Crombie oli mennyt kuolemaan 71-vuotiaana. Crombie teki pieniä sivuosia leffoissa ja televisiosarjoissa, kuten Fincherin Seitsemässä, Natural Born Killersissä, Syntynyt 4.heinäkuuta, Star Trek: Deep Space Ninessä, ym. Kaikkein tunnetuin ja legendaarisin Crombien esiintyminen on Seinfeldissä, jossa tämä näyttelee sarjan muita hahmoja häiriköivää ja pelottelevaa “hullua” naapuria Joe Davolaa.
Ville-Juhani Sutinen: Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa
Nyt on muuten aika kova kandidaatti vuoden 2024 tärkeimmäksi kotimaiseksi tietokirjaksi.
Modernin diktatuurin ehkä pahamaineisin keksintö oli ja on ruuan käyttäminen aseena ihmisiä vastaan. Käytännön ideana on perinteisesti ollut anneksoida kaikki maatalaous ja elintarviketuotanto ainoan sallitun puolueen haltuun ja yksinkertaisesti vain säännellä kenelle leipää tarjotaan ja kenelle ei. Kapinalliset maakunnat, kuten Ukrainan Sosialistinen Neuvostotasavalta, saivat maistaa tahallisesti aiheutettua nälänhätää eli holodomoria. Natsi-Saksassa sama meininki: tuhatvuotiseen valtakuntaan sopimattomien “ali-ihmisten” nälällä tapattamiseen ja massojen kontrollointiin ruualla oli vähintään Stalinin veroiset suunnitelmat, joskaan niitä ei päästy kokeilemaan käytännössä muutamaa miljoonaa murhattua siviiliä ja poliittista vihollista pidemmälle.
Noin yleisesti ottaen tämä kirja antaa aika hyvän kuvan siitä, miksi kaiken maailman kenopääaktivistit ja poliitikot on nykyäänkin niin kauhean huolissaan ihmisten syömisistä ja erityisesti maatalouden päästöistä. Viimeksi Alankomaissa koetettiin anneksoida paikallisten viljelijoiden omaisuutta valtion haltuun jonkun pilipali ympäristöasetuksen nimissä. EU:ssa näiden ilmastohöpöjuttujen nimissä taas on pantu toimeen vaikka minkälaista ennallistamissääntelyä, millä lähinnä on ajettu maataloutta vauhdilla alas tai keskitetty suurempien tekijöiden haltuun. Syykin on helppo arvata, jos tuntee ruuan käytön historian vallan välineenä.
Hieno kirja.
En malta olla kirjoittamatta vielä erikseen tällaisesta aika valaisevasta jutusta minkä opin noilta luennoilta. Jokainen somea käyttänyt lienee törmännyt tällaisiin kavereihin, jotka on koko ajan jossain tunnekuohun vallassa, draaman keskellä, raivoissaan jostakin, pöyristymässä joka asiasta, lietsomassa jotain maailmanlopun paniikkia ym. muuta vaahtopäistä menoa.
Tämmöinen käytös johtuu ainakin osittain siitä, että tuollaisen voimakkaan tunnekuohun vallassa keho erittää vereen isoja määriä adrenaliinia ja kortisolia, jotka virkistää ja saa olon tuntumaan voimakkaalta ja energiseltä. Nämä on myös erittäin addiktoivia aineita, ja ihmiset vetää tuollaista showta saadakseen kunnon kiksit, puhutaan siis eräänlaisesta henkisestä masturboinnista. Viha ja pelko on tosi addiktoivia tiloja osittain myös siksi, että ne peittää alleen kaikenlaiset muut tuntemukset, myös pahan olon.
Tuollainen addikti ei välttämättä haluakaan korjata mitään tai välitä kuulla järkipuhetta, ainoastaan löytää syyn raivota tai panikoida jostain hyvän fiksin toivossa. Tätä menoa on ollut somessa vaikka kuinka kauan jo.
Juu, no toi onkin että lasten kanssa täytyy aina olla vähän kieli keskellä suutta ettei näitä pääse käymään, vaikka useimmat perusjutut taitaa käydä jo ihan järkeenkin, kuten lasten luottamuksen väärinkäyttäminen, lasten satuttaminen, aggressiivinen ja uhkaava käytös, ym. Muuten pitäisi vähintään ymmärtää puuttua niihin jälkiseuraamuksiin, koska tuollaiset onneksi voidaan yleensä parantaa vielä myöhemminkin.
Ollut vähän vanhemmuus ja lasten kunnollinen kasvatus viime aikoina muutenkin pinnalla, kun perhe- ja kaveripiiriin on lyhyessä ajassa tullut paljon perheenlisäystä. Ehkä jos vielä itsekin innostuis…
Youtuben pahamaineisen sattumanvarainen algoritmi heitti kerrankin huikean hienon löydön. Tim Fletcher -nimisen psykologisten juttujen parissa työskentelevän kaverin kanava käsittelee lapsuusajan traumoja, ja miekkonen on pistänyt sinne kymmenien videoiden edestä luentoja ja esitelmiä aiheesta kasvatuspsykologian ym. näkökulmasta selkeän kansankielisesti esitettynä. Aivan huikean opettavaista settiä, ja tällaisen kuunteleminen auttaa vähän ymmärtämään ihmisten perimmäisiä ahdistuksen aiheita.
Yksi juttu mitä olen noista oppinut, että valitettavan usein vanhempien kämmäilystä voi seurata lapsille elinikäiset traumat vaikkei kotona viinaa vedettäisikään. Pelkästä välinpitämättömästä asenteesta voi seurata vaikka minkälaisia traumoja, kun lapsi kokee ettei tule rakastetuksi omana itsenään. Näistä tuli ensimmäisenä mieleen joku Mike Tyson, joka vanhemmiten ymmärsi seksiaddiktionsa johtuvan äitinsä hyljeksimäksi tulemisesta lapsena. Tony Halme oli kanssa oikea “poster boy” lapsuuden traumoille: mies ei kyennyt eläesssään edes muodostamaan rehellisiä ihmissuhteita varsinkaan naisten kanssa, sisäistä turvattomuutta kompensoitiin huumeilla ja steroideilla, ym.
Terminator 2
Pitipä ihan pikaisesti tämäkin katsoa taas uudestaan. Kuuntelin viikolla yhden mielenterveyskuntoutujan haastattelun, missä kaveri puhui vaikeasta ja väkivaltaisesta lapsuudestaan. Kaveri vertasi omaa normaalia perhearkeaan ja jatkuvaa väkivaltaiselta juoppoisältä äitinsä kanssa pakenemista Terminaattori kakkoseen. Omasta mielestä se olikin kyllä harvinaisen osuva vertaus. Tämä lieneekin varmaan yksi syy kahden ensimmäisen termiksen universaalile ja ajattomalle suosiolle ylipäänsäkin: jos ensimmäinen termis muistuttaa jotain naisen pakoa väkivaltaisesta parisuhteesta, paetaan jatko-osassa tietysti perheväkivaltaa. Käyhän se ainakin omaan järkeen.
Pepe Laaksonen on kuollut. Pepe oli Dingon basisti ja legendaarinen suomalainen ääninäyttelijä 90-luvun kultaisilta vuosilta. Yhteen aikaan tämä tunnistettavan kimeällä äänellä puhuva mies tuntui olevan kaikkialla. Pepen magnum opus oli tietysti Prätkähiiret Marsista, jossa mies esitti Vinskiä, Lalli Leipäjuustoa, Nuikkia ja varmaan kahtakymmentä muuta hahmoa.
Ogi Ogas & Sai Gaddam: A Billion Wicked Thoughts
Modernin seksuaalipsykologian ehdoton klassikko. Aihetta on perinteisesti vaikea tutkia ja vielä vaikeampaa saada rahoitusta, joten tässä rajoja rikkovassa projektissa paneuduttiiin aiheeseen tutkimalla tilastollisia ja tietoteknisiä välineistöä käyttäen internetin hakukoneiden ym. kautta kerättyyn dataan. Oikeastaan ensimmäinen puolikas onkin niin perustavanlaatuista settiä ihan jo ihmisen biologiasta ja sukupuolten välisistä eroista, että tällainen pitäisi oikeasti opettaa jo peruskoulussa. Vaikka tässä on ikää jo itselläkin mittarissa, koin saavani tästä irti valtavan paljon uutta ja hyödyllistä informaatiota, mitä ei ehkä käytännössä niin paljon tulisikaan arjessa mietittyä.
Ensinnäkin tuli huomattua, kuinka paljon esimerkiksi nykyajan poliittinen keskustelu heijastaa jotain internetin pornodataa. Otetaan nyt esimerkiksi tämä nykyajan transukuume, missä joku promillen sadas- tai tuhannesosan suuruinen vähemmistö on nostettu tikunnokkaan, kuin koko ihmiskunnan tulevaisuus riippuisi siitä. Oikeasti transuporno on yksi fetissijynkyn suosituimmista alalajeista netissä ja kaikenlaisten pensselisetien suosikki, siis oikea miljardibisnes. Aiheesta tuskin puhuttaisiin nykyisin ilman tuota fetissinäkökulmaa. Ei se meinaan ihme ole, että teini-ikänsä kanssa kärvistelevät nuoret saa netistä idean mennä noihin terveyden lopuksi iäksi pilaaviin transhoitoihin, kun siellä on tietty ne hikiset pervopetterit yllyttämässä.
Tästä aiheesta ja vähän muustakin voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Sanonpa vaan, että pelkästään tämä aihe selittää monta yhteiskunnallista ja ihmisen käyttäytymiseen liittyvää perusjuttua paremmin kuin moni yliopistossa opetettu hieno teoria yhteensä. Tämä kannattaa muuten mieluummin nauttia äänikirjana kuin lukea suoraan, koska täysin haudanvakavalla ja monotonisella äänellä luettuna tämä saa parhaimmillaan melkoisen koomisia ulottuvuuksia etenkin sellaisissa kohdissa, missä otetaan näytteitä naisten ja miesten suosimasta eroottisesta kirjallisuudesta. Säälin sitä kaveria, joka on joutunut nuo pätkät vetämään naama pokerina.
En malta olla vielä vastaamatta tähän teknologiakeskusteluun, kun tuli viimeinen viikko ahkerasti luettua ja kuunneltua luentoja aiheesta “teknologia ja nykynuorison ahdistus”. Tämä ongelma on niin mahdottoman moniulotteinen ja hankala, ettei sitä oikein meinaa ihan heti ymmärtääkään. Samalla aihe on pahuksen mielenkiintoinen.
Muistan esimerkiksi omasta lapsuudesta kun levottomat, vihaiset, ym. lapset pantiin “rauhoittumaan” panemalla jotain Disney-leffaa tulemaan, lyötiin konsolipeli käteen tai vastaavaa. Näin siis evättiin lapsilta mahdollisuus oppia rakentavia keinoja käsitellä negatiivisia tunteita ja sen sijaan lähinnä opetettiin turruttamaan paha olo pois näillä digijutuilla kuin jotkut Pavlovin koirat. Siinä sitten kun murrosikä iski ja tyyliin ensimmäiset teiniromanssit epäonnistui, niin osa porukasta tietysti hautautui näihin nettijuttuihin sun muihin ja putosi kelkasta, jotkut pysyvästi.
Näin oli kotona opetettu.
Tiedän yhden kaverin, jota vieroitettiin varmaan vuosikymmenen verran koska siltä oli kaikki vähätkin sosiaaliset taidot surkastuneet pois, kavereita ei enää ollut eikä yksikään firma halunnut tuollaista syrjäytynyttä riveihinsä. Onneksi se vieroitus sitten onnistui, ja kaverilla on nykyään vaimo ja kaikki. Että tällaista mokailua meidänkin vanhemmilta. Nykyään on vielä nämä älylaitteet, eli tämä sama ongelma voi olla nyt vaikka kuinka paljon pahempi kuin meidän lapsuudessa.
Mutta tämähän on vasta alkua. Jokainen parisuhteessa ollut varmasti ymmärtää, kuinka siinä touhussa kummallekin osapuolelle on tapana asettaa tiettyjä odotuksia käyttäytymisen ym. suhteen, tyyliin aika moni aikuinen ihminen karsastaa huonoa hygieniaa, karkeita käytöstapoja, lapsellisuutta, etc. eikä varmasti ikinä haluaisi tuollaiseen kajota pitkällä tikullakaan. Siksi onkin olemassa nettiporno, OnlyFans ja tekoälytyttöystävät, joiden avulla nuoriso pääsee tyydyttämään nykyään nämäkin tarpeensa ilman että tarvitsisi nähdä vaivaa ja esim. kasvaa aikuiseksi. Jynkkyä löytää vaikka googlen kuvahausta koska tahansa, oman maun mukaan muokattu tekoäly tekee ja sanoo ihan mitä tahansa ja OnlyFansissa riittää kun heittelee vähän rahaa niin johan alkaa tapahtua.
Nämä nyt vaikka aluksi kun yhdistää ja laskee vähän yks yhteen, niin onhan tuossa aika kuumottava kombo selittämään näitä nykyajan digiongelmia ja muutenkin aika infantiiliksi mennyttä ilmapiiriä.
Tähän on vielä yksi hyvä artikkeli, joka on kiertänyt paljon netissä ja herättänyt keskustelua. Kyseessä on honest-broker.com -sivustolla ilmestynyt “State of Culture 2024”, jossa selitetään tätä jenkkikorporaatioiden dopamiiniaddiktiolle perustuvaa digibisnestä ja sen degeneroivaa vaikutusta kulttuuriin ja nuorison mielenterveyteen.
Aika kylmäävää settiä.
Tota noin, tuon viimeisimmän arvostelun kanssa on näköjään käynyt joku ihme fiba ja siinä on osa kappaleista tullut kahteen kertaan. Saatteko tuon korjattua vai pistänkö itse korjatun version eetteriin?
Tuosta internet-kulttuurista ja meuhkaamisesta olen ollut samaa mieltä jo kauan. Varmaan se oli silloin vanhaan aikaan kun netti oli vielä sellaista villiä länttä missä sai sanoa ihan mitä tahansa ja warettaa niin paljon mitä tahansa kuin sielu sieti ilman mitään seuraamuksia, niin siinä pääsi juuri ne pahimmat impulssit helposti valloilleen. Nykyään kun on nämä ns. kulttuurisodat ja mielenvikainen porukka vainoaa ja kiusaa toisiaan netissä joka päivä, niin ei se ihme ole että vähän maku mennyt. Pikemmin tässä nyt haluaa esiintyä vähän aikuisemmin ja erottautua noista öyhöttäjistä mitä on somet ja muut täynnä.
Mun mielestä on jopa ihan hyvä että tästä touhusta on tuollainen naiivi neitseellisyys ja ilo mennyt. Ihmisille tekee pelkästään hyvää laittaa se älykännykkä välillä takaisin taskuun ja miettiä vaikka vähän oikean elämän asioita. Itsellä on viimeiset pari vuotta tullut tarkoituksella vieroittauduttua tästä oopiumista ja olen tällä hetkellä varmaan elämässäni ensimmäisen kerran täysin terve eikä ole mitään epävarmuuksia, ahdistuksia tai traumoja. Kaikki on järjestään laitettu kuntoon, ja tuntuu että voisi helposti kirjoittaa vaikka tuhat arvostelua vuodessa jos ei olisi elämässä muita velvoitteita.
Liisa Saariluoma: Postindividualistinen romaani
Turun yliopiston kirjallisuustieteen emeritusprofessorin huikean hieno kirjanen 80-luvun lopulta. Komealta kalskahtava nimi viittaa postmodernismiin ja erityisesti kaunokirjallisuudessa etääntymiseen valistuksen ja romantiikan ajan kartesiolaisesta yksilökeskeisestä ja rationaalisesta ihmisihanteessa. Saariluoma on aito vanhan ajan elitistinen vasemmistoälykkö, joka on selvästi nähnyt vaivaa kirjoja valitessaan sekä niiden sisältöä analysoidessaan. Saariluoman teksti on erittäin jämptiä ja selkeää, ja sai ainakin itseni innostumaan valtavasti mainituista kirjoista ja kirjailijoista.
Ehkä tärkeimpänä tärppinä Saariluoman teksti herätti paljon uusia ajatuksia ja sai tarkastelemaan aiemmin katsottuja leffojakin vähän uudesta näkökulmasta. Oivalsin esimerkiksi, että nykyaikaiset Robinson Crusoe -filmatisoinnit eivät itse asiassa perustu niinkään siihen alkuperäiseen romaaniin vaan Michel Tournierin Perjantaihin, jossa haaksirikkoutunut mies käy selviytymistaisteilua ei niinkään henkensä vaan ihmisyytensä puolesta: taannoinen The Red Turtle esimerkiksi on aivan täsmälleen sama tarina, samoin se Tom Hanksin Cast Away.
John Gray: The Soul of a Marionette
En ole ihan varma voiko tällaista laskea filosofiseksikaan kirjaksi, lähinnä jonkinlaiseksi löyhäksi tajunnanvirraksi aiheesta “ihmisen vapaus”. Tästä teki erityisen viihdyttävän kirjoittajan huomattava yleissivistys ja erilaisten aiheiden saumaton synkronointi. Kirjassa loikitaan täysin suvereenisti genrestä ja aiheesta toiseen: välillä viittaillaan romaaneihin ja runoteoksiin, sitten pannaan sekaan jotain gnostilaisuutta ja kosmologiaa, robotiikka, Mesoamerikan kulttuurihistoriaa, Philip K. Dickiä ja vaikka mitä. Pituutta tällä on vähän yli satakunta sivua, ja Grayn ähkyyn asti informatiivista tajunnanvirtaa oli mielettömän hauskaa lukea.
En ole täysin varma, mitä Gray tällä kaikella halusi sanoa, mutta ilmeisesti tässä viitattiin gnostilaisen mystiikan yhteyttä nykyaikaisten luonnontieteiden hengellisiin juuriin sekä joidenkin ajattelijoiden maalaamiin tulevaisuudenkuviin. Yhteistä näillä kaikilla on ihanne ihmisen kasvusta rajoittavan ja pahan aineellisen maailman yläpuolelle tai jotain siihen suuntaan.
