Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Vitalic – My Friend Dario (Dima Prefers Newbeat Mix)
Yksi hauska juttu mitä on tullut harrastettua kesällä autoillessa on pistää soittimesta tulemaan täysin sattumanvaraisesti aivan mitä tahansa renessanssi- ja barokkimusiikista kaiken maailman black metaliin ja discojytkeeseen. Tämä kappale oli yksi omista suosikeista siitä putkesta: kyseessä on remix-versio yhdestä simppelistä tanssipop-kappaleesta vuosituhannen vaihteesta. Tällä kertaa remix vain on miljoona kertaa mielenkiintoisempi kuin se yksinkertainen alkuperäisversio. Tätä kuunnellessa joutui pitkään arvailemaan mitä tässä oikeasti tapahtuu ennen kuin varsinen jytkytys edes alkaa. Siinä vähän ihmiset katseli pitkin matkaa kun koko auto hytkyi sen biitin tahtiin.
Olisihan se nyt hienoa, jos tälle sivustolle vielä joskus saisi taas mahdollisuuden tehdä ja lukea käyttäjien omia listoja. IMDB:llä, Letterboxilla ja Listalilla on tämä ihan vakiona, ja muiden aktiiviharrastajien mieltymyksiä selaamalla tekee yleensä parhaat löydöt.
Näitä löytöjä selatessa tulee muuten samalla huomanneeksi miten hanurista tämä nykyinen striimausjärjestelmä on. Paljon on sellaisia parin vuosikymmenen takaisia suosittuja ja kehuttujakin Hollywood-rainoja mitä ei voi katsoa missään, koska tuommoiset palvelut keskittyy aivan niihin kaikkiin helpoimpiin massajuttuihin ja omiin tuotoksiin. Hyvällä tuurilla juuri löytää jostain kirjastosta tai kirpparilta jonkun kasetin tai DVD:n, ellei sitten piratismia halua alkaa harrastaa. Onneksi on aina paremman puutteessa jotain tekijänoikeuksista vapaita neukkuleffoja.
Seuraavan kirja-ja elokuvaprojektin tausta on vähän monimutkaisempi ja inspiraatio syntynyt pidemmän ajan kuluessa. Käytännössä kyllästyin kokonaan tähän nykyamerikkalaiseen touhotukseen ja ties mihin urpojen “kulttuurisotiin”, ja pistin ihan suosiolla suuren osan koko nykyajan populäärikulttuurista, someroskasta ja muusta vastaavasta pannaan, ja päätin ihan suosiolla alkaa keskittyä entistä enemmän ns. vakavampaan taiteeseen, siis myös kansainvälisempään kuvataiteeseen, runouteen, filosofiaan ym. itselle vähän vieraampaan. Viime syksystä suoritettu Dostojevski- ja eksistentialismilukemisto on ollut vähän tätä samaa sarjaa.
Elizabeth Frank: Pollock
Tämä kirja on löyhä elämänkerta ja taiteilijakuva yhdestä kautta aikain suosikkimaalareistani. Jackson Pollockin abstrakti taide on kaikessa arvoituksellisuudessaan mielettömän kiehtovaa kamaa, ja ammattimaisen toimittajan sekä tietysti taiteilijan itsensä kertomana sitten senkin edestä. Surrealistien opeista ammentava Pollock itse selittää, kuinka tämän luova prosessi on vähän kuin vuoropuhelua alitajunnan ja tietoisuuden välillä: abstrakti maalausprosessi on enemmän psyyken spontaania itseilmaisua, ja taiteilija itse yrittää maalatessaan samalla tulkita ja arvailla alitajuntansa tarkoitusperiä. Pollock kertoo taiteensa olevan “sattumanvaraista” ja “kaoottista” vain sellaisessa tapauksessa, että tämän keskittyminen häiriintyy tai “vuoropuhelu” mielen eri osien välillä katkeaa. Robert Crumb sanoi samaa omasta työskentelystään siinä klassisessa dokumentissa, minkä taannoin arvostelinkin.
Walter,Erben & Hajo Düchtig: Joan Miró 1893-1983 : ihminen ja tuotanto
Joan Miro on äärimmäisen kiistelty ja monen keskivertokuluttajan vihaama taiteilija. Tässä kirjassa en niinkään välittänyt tekstistä kuin hienosti valikoidusta kuvallisesta aineistosta, josta näkee Miron taiteen kehityksen alkuvaiheen kubistisesta ja ekspressionistisesta sekatyylistä kaikenlaiseen abstraktiin symbolismiin ym. vastaavaan. Miron myöhempi tyyli näyttää kuin pikkulapsen päiväkotipiirrokselta, mutta miehen luovia ratkaisuja on huomattavasti helpompi ymmärtää ja arvostaa koko kehityskaareen perehtymällä kuin irrallisina paloina. Ehkä oma suosikkini Miron tyylikausista on jossain 30-ja 40-lukujen taitteessa, erityisesti “tähtitaivasta” esittävien solumaisten abstraktien maalausten sarja. Ne on tosi hienoja ja persoonallisia.
Ai pahus kun tuli tämä mieleen vasta nyt.
Kun kamppailulajileffat on kyseessä, niin Heroes of the East on aivan huippua. Tässä kiinalaiset kungfumiehet naureskelevat aluksi ruokapöydässä ajatukselle matsista japanilaisten nikkareiden kanssa. Sana kiirii Japaniin asti, ja piankos ninjat, karateukot, judokat ja muut Nipponin parhaat voimat ottaa jo mittaa kiinalaisten kanssa. Tässä on taatusti näytillä kaikki esoteerisimmat kamppailu-, miekkailu ja keihästyylit mitä tuolta löytyy. Jopa Drunken Masterin pontikasta voimaa saava puliukko-kungfun kuningas itse tekee pienen cameon.
Jos bruceploitaatiosta puhutaan, niin nuoren Sammo Hungin tähdittämä parodia nimeltä Enter the Fat Dragon on ihan veikeä tapaus. Koko leffan vitsi on siinä ettei turpean Sammon esittämä “Bruce-klooni” oikeasti näytä tai kuulosta pätkääkään alkuperäiseltä, vaikka miehellä taistelutaidot ja stuntit onkin hienosti hallussa.
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Saatanan saapumisen edellisestä lukukerrasta on aikaa sellaiset 20 vuotta, ja tämä oli kaikkien aikojen suosikkiromaanieni listalla sijalla kaksi heti Orhan Pamukin Nimeni on Punaisen jälkeen. Enpäs silti muistanutkaan, kuinka hauska ja oivalta kirja Bulgakovin klassikko olikaan.
Tässä esimerkiksi kirjoitushetken Venäjää kuvaillaan kuin fantasiasatua, kun taas Raamatun “sepitetyt” jutut kerrotaan kuivan realistisesti. Sitten tässä on ne klassiset kohtaukset, joissa mm. köyhät ihmiset tanssivat kadulla ja uskovat olevansa rikkaita, ympäri Moskovaa kuuluu salaperäisiä ääniä, ihmisiä todetaan syyllisiksi rikoksiin joita nämä eivät ole tehneet, ja kansalaisia katoilee tai siirtyilee salaperäisesti paikasta toiseen ilman minkäänlaista järjellistä selitystä – aivan kuten kirjoitushetken Venäjälläkin.
Valtaapitävät olivat todellisessa maailmassa virallisesti yhtä ymmällään mainituista ilmiöistä kuin tavalliset kansalaisetkin; ainut pätevä selitys kaikelle oli siis oltava yliluonnollinen, mutta ateistisessa Neuvostoliitossa tällaiset selitykset eivät myöskään menneet läpi. Tästä absurdista tilanteesta Bulgakovin ilkikurinen huumori kumpuaa.
Voihan Pontius Pilatuksen päänsärky. Saatana saapuu Moskovaan on vaarallisen hauska kirja. Huomaa selvästi, että tätä on hiottu kymmenkunta vuotta, kun tekstissä vilisee niin paljon pieniä hassuja viittauksia ja yksityiskohtia.
Bulgakovin romaanista tykkään itse niistä vanhemmista painoksista, missä on se iso kissa pistoolin kanssa kannessa. Se kansikuva on jotenkin sopivan veijarimainen ajatellen kirjan sisältöä.
Pari poimintaa viimeaikaisista lukemisista:
Sergei Netšajev: Vallankumouksellisen katekismus
Sergei Netšajev oli 1800-luvun puolivälissä vaikuttanut venäläinen nihilisti ja fanaatikko, joka meni vihassaan ja amoraalisuudesaan niin pitkälle, että jopa Marx, Engels, Bakunin ja kaikki muutkin sillä saralla vaikuttaneet sanoutuivat irti. Sergei Netšajev katekismuksineen inspiroi mm. Dostojevskia, jolle koko äijä aatteineen edusti pahan ruumiillistumaa. Onhan tämä kaikessa lyhyessä ytimekkyydessään melkoisen mielenkiintoinen historiallinen ja psykologinen katsaus psykopaatin mielenmaisemaan. Hyvin kuvaavasti Netšajev kuolikin vankilassa.
Viktor Frankl: Ihmisyyden rajalla
Viktor Frankl jos mikä sopii hienosti Dostojevski- ja Nietzsche-putken jatkoksi, edustihan miehen koko psykologinen teoria samalle ihmiselämän kärsimyksen, tarkoituksen ja etiikan eksistentialismille, mutta edelleen jatkokehiteltynä ja käytännössä sovellettuna. Franklin kehittämä logoterapia perustuu merkityksen löytämiselle potilaan elämän tapahtumille, ei siis yleisellä tasolla vaan henkilökohtaisesti, sillä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne itsessään tuottaa useimmiten ihmisille tuskaa ja ahdistusta. Frankl päätyi kypsyttelemään näitä syvällisiä ajatuksiaan natsien keskitysleirillä, jossa tämän koko muu perhe murhattiin. Frankl itse löysi lääkärinä tarkoituksensa kanssavankien auttamisesta. Hieno kirja ja mies.
Se hyvä puoli tästä uudesta sivustosta on ainakin sanottava, että jos menen vaikka kirjoittamaan arvostelua ja kone kaatuu kesken kaiken, niin se sivustolle jäänyt keskeneräinen arvostelu ilmeisesti tallentuu jonnekin välimuistiin ja sitä pystyy jatkamaankin kun seuraavan kerran käynnistää. Tai siis jos selaimessa vielä sattuu olemaan sellainen ominaisuus, että käynnistäessä avautuu viimeiseksi jäänyt istunto. Vanhalla sivustolla ei tällainen muistaakseni toiminut, vaan se keskeneräinen teksti katosi sieltä kokonaan.
Olin meinaan koko päivän kirjoittanut yhtä kunnon intohimoista puolentoista tuhannen sanan arvostelua kaikkine lähteineen ja sitaatteineen kun noin kävi ja meinasin vähän kiljua kun en ollut sitä mihinkään tallentanut. Tekniikka onneksi pelasti päivän.
Robert C. O’Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
Tässä se nyt on: aito ja alkuperäinen The Secret of NIMH!!
Kirjan ensimmäinen puolikas seuraa likimain suoraan leffan vastaavaa, mutta adaptaatiossa tehdyt muutokset alkavat näkyä siitä eteenpäin. Melkein kolmannes kirjasta esimerkiksi on pelkkää takaumaa, jossa Nicodemus kertoo rouva Frisbylle NIMHin rottien tarinan. Perusidea on käytännössä sama, mutta tässä ei ole rottien keskinäisiä nahinoita, vaan NIMHin miehet yrittävät tappaa laboratoriosta karanneet koe-eläimet syanidilla.
Kirja ja leffan eron voisi ehkä tiivistää niinkin, että kirja on puhdasta science fictionia, kun taas leffa enemmän satumaista fantasiaa scifi-mausteilla. Leffassa oli vielä se yksi rotta, joka hyökkää päähenkilön kimppuun leffan alkupäässä rouva Brisbyn mentyä rottien koloon. Sen nimi on kirjan mukaan Brutus. 😀
Phil Collinsin Against All Odds, joka on siis samannimisestä leffasta. Nykyään tuota kyseistä leffaa tuskin muistetaankaan muusta kuin Collinsin nimikkobiisistä. Suomeksi se leffa julkaistiin nimellä “Kaikki pelissä”.
Disneyn Notre Damen kellonsoittaja. Tämän lähemmäksi Disney tuskin koskaan pääsee Egyptin prinssiä. Tämä on täynnä massiivisia kuoroja ja maailmanlopun oopperaa. Ehkä tässä on se yksi gargoilien laulu mikä nyppii, mutta toisaalta on tässä se Hellfirekin. Sitten on se kliimaksi jossa Quasimodo pelastaa Esmeraldan, prologi jossa Frollo surmaa Quasimodon äidin…
Egyptin prinssi. Kaikista ei-Disneyn animoiduista musikaaleista tässä on ehkä hienoin yksittäinen soundtrack. Hans Zimmerin musiikki on eeppistä ja melodramaattista kuin mikä, mutta tässä jopa jokainen laulu tuntuu täysin tarkoituksenmukaiselta eikä vain vaivaannuta niin kuin joissain Disney-leffoissa. Ehdoton klassikko on tietysti se prologin Deliver Us, jonka aikana kuvataan orjuutta, kansanmurhaa ja Mooseksen pelastumsta. Se pahisten oma Broadway-tyylinen musikaalinumero Playing With the Big Boys on toinen älyn hieno kappale.
Neil Gaiman: Coraline
Elokuvana varmasti monelle tuttu, mutta tykkäsin kirjasta kovasti. Olen jostain lukiovuosista ja Sandmanin lukemisesta asti ollut kova Neil Gaiman -fani, ja tämä osui juuri oikeaan nautintohermoon. Kirjan tarina kertoo Coraline-nimisestä yksinäisestä pikkutytöstä, joka löytää kodistaan pienen oven toiseen maailmaan. Toisessa maailmassa vanhemmat ovat aina läsnä ja välittävät, naapurustossa liikuskeleva musta kissa osaa puhua ja samassa talossa asuvat höperöt vanhat mummot järjestävät teatterinäytöksiä koirille.
SPOILER
SPOILERSitten paljastuukin, että tämä satumainen toinen maailma onkin lasten sydämiä syövän noidan luomaa harhaa, ja Coralinen on etsittävä aavetalosta kuolleiden lasten sielut ja oikeat vanhempansa päästäkseen noidan kynsistä.
