Tuli tänään töissä vastaan tällainen tapaus, joka nauratti kovasti.

Meillä on firmassa keittiössä sellainen kunnon teräksinen jääkaappi, missä ihmiset säilyttää kaikkia eväitään ja juomiaan. Tässä joku aika sitten huomattiin, että eräs naisihminen käy siellä ilman lupia napsimassa muiden ihmisten eväitä kun kukaan ei ole katsomassa. Niinpä siihen jääkaappiin pantiin sitten lukko. Tänään kun sieltä sitten piti käydä jotain hakemassa, huomattiinkin että jääkaapin ovi olikin juuttunut kiinni. Pienen auditoinnin perusteella tultiin johtopäätökseen, että täti oli ilmeisesti tavoilleen uskollisesti koettanut käydä vähän sieltä napsimassa, mutta saanut sitten kunnon raivarin ja alkanut lyömään ja potkimaan sitä jääkaappia, kunnes se teräksinen ovi lukkoineen oli siitä jotenkin hajonnut ja jäänyt pysyvästi jumiin. Eväät jäi koko possella sinne lukkojen taakse, mutta nauratti kyllä kun ajatteli mikä ihme pyhä raivo sitäkin naista on riivannut kun tuollaisen ydinsodan kestävän jääkaapinkin saa jotenkin lyötyä hajalle. 😀

Yhden proffan vinkin innoittama aloitin tällaisen lukuprojektin, missä tarkoituksena on lukea samanaikaisesti Dostojevskin ja Nietzschen tuotantoa. Nämä kaksi kirjoittajaa elivät samaan aikaan, käsittelivät samoja aiheita ja jälkimmäinen myös tunsi Dostojevskin keskeisen tuotannon, mutta miesten näkökulma on täysin eri: Nietzsche oli ateisti ja Dostojevski uskova kristitty. Tässä jos missä on henkevää ajavietettä kaikille kaunokirjallisuudesta, filosofiasta ja eksitentialismista kiinnostuneille.

Ensimmäisenä tuli tulettua Dostojevskin Kellariloukko (tai Kirjoituksia kellarista), eli Dostojevskin näkemys aikansa luuserimiehen psykologiasta. Tämän tarinan päähenkilö on vähän liiaksikin omiin ajatuksiinsa rakastunut mies, joka ei kuitenkaan osaa tai halua muuttaa ajatuksiaan konkreettisiksi teoiksi, enintään suuriksi puheiksi. Todellisuudessa päähenkilö pelkääkin muita ihmisiä ja haasteita, mistä syystä tämä ei ikinä pääsekään elämässään eteenpäin tai kasva henkilönä, arvoiltaan tämä mies onkin jämähtänyt lapsellisen nihilismin ja omahyväisyyden tasolle. Niin merkityksetöntä tämän miehen elämä on, että tämä näkeekin verisiä loukkauksia ja uhkauksia sellaisissakin pienissä eleissä, joita useimmat ihmiset eivät edes huomaa.

Nietzscheltä tuli ensimmäisenä luettua Epäjumalten hämärä, mikä siis kirjoittajan itsensä mukaan on ehkä paras johdanto tämän monitulkintaiseen ja hankalaan filosofiaan. Tässä on siis juttua yli-ihmisestä, hyvän ja pahan tuolle puolen asettumisesta, moraalin uudelleenarvioinnista, kristinuskon vastustamisesta, ym. Kaikki klassiset Nietzschen ajatukset lyhyesti pähkinänkuoressa. Ihminen on jotain, joka on ylitettävä! Venäjällä nämä Nietzschen ajatukset saivat viime vuosisadan alussa kiehtovan hengellisen tulkinnan, jossa kaikella edeltävällä haettiin jonkinlaista uuden ajan korkeampaa henkisyyttä ja ihmisyyttä etc. Erittäin kiehtovaa kamaa.

Seuraavaksi Dostojevskilta luvassa Muistelmia kuolleesta talosta, eli nimensä mukaisesti muistelmateos kirjoittajan pakkotyövuosilta Siperiasta, jonne Dostojevski päätyi osallistuttuaan nuorusvuosinaan vallankumouksellisen liikkeen toimintaan. Tämä on ehkä jo tyylinsä vuoksi helpoin ja kevyin kaikista Dostojevskin romaaneista, samalla yksi parhaista muutenkin kuin tekijänsä bibliografiassa. Tässä on kaikki olennainen Dostojevskin nerokkaasta ihmistuntemuksesta taitavaan tarinankerrontaan ja maailmankuvaan. Kuvaillessaan vankilan olosuhteista Dostojevski tulee pohdiskelleeksi ihmisyyttä, työtä kärsimystä, uskoa ja moraalia, ylipäänsä asioiden merkityksen tärkeyttä ihmismielen eheydelle ym. Muistinko jo mainita, että tässä on yksi hienoimmista romaaneista koskaan? Nietzschekin oli fani.

Toinen Nietzscheni on Näin puhui Zarathustra, joka on mystisen romaanin muotoon kirjoitettu filosofinen teos. Omasta mielestäni tämä taitaa jopa olla kirjoittajansa helpoiten lähestyttävä ja viihdyttävin kirjanen. Nietzschehän sairasti jotain tuntemattomaksi jäänyttä vaivaa, ja miehet sepustukset ovat jo sen epävakauden ja sekavuuden vuoksi hyvin “vapaamuotoisesti” kirjoitettuja – paitsi tämä. Yksinkertaisessa juonessa Zarathustra astuu alas vuoreltaan matkaamaan ja kohtaamaan ihmisiä keskustellen näiden arvoista ja näkemyksistä liittyen vaikkapa Jumalan ja moraalin olemassaoloon, kärsimyksn ja kuoleman todellisuuteen, ajan luonteesta, yli-ihmisestä, ym. perus Nietzsche-juttuja. Kirjoittaja itse piti tätä pääteoksenaan, enkä ihmettele yhtään minkä vuoksi.

Ei ehkä varsinaisesti mikään yhtenäinen hauska tarina, mutta tämä asia jaksaa aina huvittaa. Olen töissä sellaisessa paikassa, missä oikeasti ollaan kymmenien, jopa satojen ihmisten kanssa tekemisissä tavalla tai toisella joka päivä, ja kaikenlaiset muodolliset kohteliaisuudet ja sosiaaliset taidot täytyy olla hanskassa.

Jokapäiväisenä ilon ja huvituksen aiheena on ihmisten miljoonat erilaiset tavat suhtautua yksinkertaisiin kohteliaisuuksiin kuten tervehdykseen – suurin osa kohtaamisista siis rajoittuu yleensä ihan vain sellaisiin kuitenkin. Joillekin kohteliaisuus on suorastaan militantti pakkomielle ja sellaista vaaditaan aina ja kaikilta, useimmille kyse on ihan kasuaalista tuttujen tervehtimisestä tai vastaamisesta. Sitten on oma näkymättömien ryhmänsä, joka vihaa ja karttaa muiden ihmisten kohteliaisuuksia ja yleensä loukkaantuu tai suuttuu niistä.

Yhtenä äärimmäisenä tapauksena on tullut vastaan sellainenkin, että jo ilmeisesti valmiiksi hauraan ja vainoharhaisen tapauksen loppukin mielenterveys romahtaa pelkästä tervehdyksestä, mutta siinä ei oikeasti ole mitään hauskaa. Näitäkin maailmaan mahtuu, valitettavasti.

Nyt kun Amazonin Invincible-animaatiosta on tulossa toinen kausi, niin pitihän se sarjakuvakin lukea loppuun… ja täytyy sanoa, että kyllä ne alkupään jutut on vielä varsin kesyä kamaa verrattuna kaikkeen mitä tarinan edetessä on luvassa. En nyt tietenkään voi lähteä spoilaamaan mitään, mutta käytännössä jokaisella hahmolla on vaikka minkälaisia twistejä ja yllätyksiä luvassa, jopa ensimmäisen kauden ykkösroistolla, joka on kaikkea muuta kuin yksiulotteisen paha hahmo. Invincible on vielä sellainen tarina, missä kuka tahansa keskeinenkin hahmo saattaa kuolla yhtäkkiä pois, joten loppua kohden meno on todella jännittävää.

Internetin foorumeilla joku sanoi mielestäni osuvasti, että nykypäivän väsähtänyt sarjakuva-Marvel voisi uhrata vaikka sata vauvaa epäjumalille eikä silti pääsisi tarinankerronnassa samalle tasolle Invincible kanssa.