Kävin tänään katsomassa sen aiemmin fiilistelemäni Hayao Miyazakin uusimman eli ”Pojan ja Haikaran” iltapäivänäytöksessä, jossa oli miellyttävän vähän yleisöä ja suorastaan pyhä hiljaisuus koko elokuvan ajan. Laadullisesti anime oli odotetusti taattua laatua eli audiovisuaalisesti hieno, josta kelpasi nauttia varsinkin kun leffayleisössäkin oli tunnelmallisen äänetöntä.

Noin muutenkin pidin palapelimäisestä ja unenomaisesta elokuvasta, erityisesti tällä kertaa ehkä eniten sen siitä puolesta, että Miyazaki on halunnut kokeilla hieman jotain uuttakin; elokuva on ”Tulikärpästen haudan” jälkeen synkin Ghibli-elokuva ja ammentaa tunnelmaansa koko kestonsa ajan kuoleman ja elämän välisistä poukkoilevista pohdiskeluista, erityisesti tunnuksestaan ”kuinka elät elämäsi”, mikä korostuu japaninkielisen version nimessä paremmin. Kun luin elokuvan kommentteja, arvosteluja sun muita vasta sen näkemisen jälkeen, niin oikeastaan elokuvakin avautui niitten kautta paremmin; Miyazaki on kuulemma käyttänyt elokuvaan omia lapsuudenmuistojaan ja varmaankin sittempiä ajatuksiaan kuolemasta ja elämänkulusta kun ikäähän maestrolla on. Tätä kautta peilattuna elokuvan kertomus, jossa äitinsä menettänyt poika kipuilee yksiksensä äitipuoltaan ja ikävöi omaa äitiään, on kieltämättä jotenkin omakohtaisen tuntuinen (kun poika ikään kuin jollain lailla pahoittelee omaa toimintaansa molempia kohtaan), varsinkin kun elokuvan tarinassa on myös mukana vanha mies, joka pohtii onko rakentanut elämää oikein.

Elokuvan irvokas haikaraäijä on hirveän ruma mutta vakuuttavasti toteutettu ja muutkin fantasiaelementit sakeuttavat koko ajan hitaana, synkeänä ja vakavana pysyttelevää unenomaista tunnelmaa, josta tykkäsin varsinkin Joe Hisaishin tällä kertaa mietiskelevämpään pianomusiikkiin yhdistettynä. Kaikkinensa ”Poika ja Haikara” on hieno, synkähkö ja omanlaisensa Miyazaki (en lähtisi nyt niin vertailemaan tätä suuremman kokoluokan elokuviin kuten ”Mononokeen” tai ”Henkien kätkemään”), tiellä tapaa vähäeleisempikin (vaikkakin sitäkin symbolisempi), mutta on helppo nähdä, miksei se ole ns. kaikkien kuppi teetä, ja tuskinpa sitä on sellaiseksi suunnattukaan. Ja senpä vuoksi siitä toisaalta pidinkin, eli hyvää kannatti odottaa.

Laitetaanpa tänne vaihteeksi muutama syksyllä katsottu elokuva, jotka ovat vähän yksipuolisesti olleet joko Aki Kaurismäkeä tai Hayao Miyazakia, joita olen tässä välillä elokuvafiiliksen iskiessä maistellut verkkaiseen tahtiin. Molempien ohjaajien tyyleissä on omat viehätyksensä, jolloin Yle Areenassa on ollut Kaurismäen puoleen mukavasti tarjontaa, jonka katseluputken huipensin ”Kuolleiden lehtien” teatterireissulla. Myös Miyazakilta on yllättäen ilmestynyt tänä vuonna uutta elokuvaa, joka kuuluu kategoriaan ”todellakin käyt katsomassa sen teatterista sitten kun se tulee”, eli innolla sitä odottaen.

Kaurismäeltä oli ennen uutukaista tullut katsotuksi tämän varhaisaikojen ”työläistrilogia”, joka toimikin oikein hyvänä alustuksena ns. neljännelle osalle, ”Kuolleille lehdille”. Jälkikäteen tunnustellen pidin eniten trilogian ykkösleffasta, joka on ”Varjoja paratiisissa” – siinä oli duunarirustiikkia kerrakseen ja toisaalta myös rehtiä elämänmakua. ”Ariel” oli makuuni turhankin ojasta allikkoon -tyyppinen ja ”Tulitikkutehtaan tyttö” odotettua synkempi vaikkakin tiiviinä pakettina hyvä sekin. ”Kuolleet lehdet” on hengeltään erittäin samanhenkistä jatkoa 80-luvun duunailuille, jossa kerronnassa pistää silmään ratkaisut, jotka lähestulkoon huutavat nykyajan puuttumista. Päähenkilöt tuntuvat elävän muutenkin 80-lukua kaikkine mausteineen (musiikkeja ja vaatteita myöten), jolloin elokuvan paikka trilogian ”neljäntenä” on tyylillisesti perusteltu; samoja peruja, samoja tarina-aihioita niin kuin toisaalta pitääkin ja niin kuin odottaakin. Jussi Vatanen ja Alma Pöysti kantavat roolinsa kunnialla ja varsinkin Pöysti, joka tuo elokuvaan sopivaa sympaattisuutta empaattisella hahmollaan ja on vaihtelua Kati Outiselle.

Se mistä pidin elokuvassa melkeinpä eniten, oli sitä ympäröivä teatteriyleisö. Koska olen yleensä katsellut Kaurismäkeä vain itsekseni, en tämän äkkiväärän töksähtävissä kohtauksissa aina tiedä miten päin pitäisi olla jos pitäisi – itkeäkö vaiko nauraa. En esim. pitänyt ”Arielia” kovinkaan hauskana, vaikka toisaalta moni on kommentoinut päinvastaista. Myös ”Kuolleissa lehdissä” oli paljon kohtauksia, joista yllätyin kuinka monen kohdalla ihmiset alkoivat nauramaan. Kaurismäen leffoihin kuuluu naurunremakka? Töksähtävät kohtaukset ovat yhtä tahattoman koomisen kanssa? Tämä oli itselleni uutta, kun olin aiemmin kuvitellut että Kaurismäen yleisö koostuisi harrasta hiljaisuutta kannattavasta kulttuurikatselijakunnasta sekä parista satunnaisesta hörähdyksestä sen sijaan, että koko elokuva tuntui jatkuvalta komedialta, jossa joku aina nauraa höhötti. Tämä oli ehdottomasti erittäin positiivinen asia, kun sain taas vähän korjatuksi yleissivistystäni koskien kotimaisten elokuvien katsojakunnan makua.

Miayzakilta taas uusintakatselin ”Lupin III – Cagliostron linnan” sekä ”Kissojen valtakunnan”. ”Lupin” on Miyazakin ”Laputa – linna taivaalla” -leffan kanssa miekkosen kovimpia seikkailu/toiminta-elokuvia, joissa etekin toimintakohtausten tyylitellyssä överiydessä silmä lepää joka kerta. ”Lupinissa” esimerkiksi alun villi takaa-ajokohtaus edustaa timanttisella tavalla hauskaa vanhanajan toimintaa, jossa toteutus on puoliksi kieli poskella tyylillä toteutettua mutta samalla viimeiseen asti tyyliteltyä; kohtauksen pitää kuitenkin olla menevä, vauhdikas ja silti omaan maailmaansa istuva, jossa saa animen puolesta hullutella live-elokuvia vapaammin. Tästä tuli samalla mietittyä joitain samaa haeskelevan tyylin nykyisiä elokuvaversioita, kuten uusimpia ”Indiana Joneseja”, joissa vastaavat toimintaöverit ovat mielestäni mainioiden sijaan könkköisen pöhköjä ja rasittavan vanhanaikaisen tuntuisia (esim. nelosleffan ufokohtaus, jossa kiviä lentelee vimmatusti joka suuntaan, mutta ei tietenkään lähellekään Indyä ym. vastaavat). Lieköhän näissä salaisuutena se, että tällaiset ”makeat mutta hölmöt”-toimintakohtaukset pitäisi toteuttaa äärimmäisen charmantisti, jotta kohtauksessa olisi sitä särmää pelkän pöhköyden sijaan? Vai onko tyylikeino auttamattoman vanhentunut, mutta ikivihreä silloin kun sitä aikansa elokuvissa tapaa?

Miyazakin ”Kissojen valtakunnasta” haluan lopuksi vielä vain uudelleen kommentoida, että tämä saattaa olla yksi aliarvostetuimpia Ghibli-elokuvia. Kerrassaan mainio oli tämäkin uudelleenkatsottuna: keveä, hyväntuulinen ja mitä hupsummille ideoille avoin koko kestonsa ajan; lopputulos on kuin kissojen versio ”Liisasta Ihmemaassa” mutta maailmasta valittamisen sijaan sellainen, että mikäpä kissana loikoillessa nyt olisi. Mukavan harmitonta, rentoa ja pirteää viihdettä seuraa mielellään vaikka kaikella rahalla.

Juu toki, käytän termejä usein suurpiirteisesti, joten saa nykiä hihasta.

Käytän laajaa ilmausta ”nykyajan höllät säännöt” tarkoittamaan ”Pinocchion” yhteydessä vanhojen satujen nykyaikaan päivittämisen ihanteita, josta aluksikin myönnytystä siitä, ettei tämän välttämättä tarvitse olla huono asia – välttämättä. Joskus esim. lapselle voi olla hyvä selittää jonkun nykyajan esimerkin kautta jotain, mitä jokin vanhempi teksti koettaa kertomallaan painottaa.

Miellän sadut ennen kaikkea kärjistetyn opettaviksi kertomuksiksi tai viihteellisiksi kertomuksiksi, joissa voi ilmetä molempia; kertomuksen moraalista/eettistä sanomaa sekä mielikuvituksellista juonenkuljetusta. Satu voi rakentua niin, että sen tarinan keskipisteessä on jokin opettavainen ydinasia, tai sitten se voi edetä omilla säännöillään niin, että keskiössä on opetuksen sijaan viihde. ”Pinocchio” on satuna sekä Disneyn 40-lukuisessa animaatioelokuvassa niitä kertomuksia, jotka nivoutuvat päteemansa alle, joka liittyy tässä tapauksessa kunnon ihmiseksi kasvamiseen – teemassa on enemmän moraaliseettistä opetusta kuin pelkkää viihdettä (vaikka molemmista löytyy). ”Kunnon ihminen” tarkoittaa eri asioita 1880-luvun, 1940-luvun ja 2020-luvun viitekehyksissä, jolloin on sinänsä luonnollista että ”Pinocchiosta” löytyy eri aikakausina eri painotuspisteet.

Hölliksi näitä kutsun kuitenkin siinä kohtaa, kun tarinaan muokatut ihanteet vievät pohjat siltä, mitä tällä alkujaan haluttiin sanoa vain sen tähden, että tarinassa halutaan modernisoinnin takia olevan muutoksia.

Esimerkiksi 40-luvun ”Pinocchiossa” on aika selkeästi määritellyt piirteet sille, kuinka Pinocchio voisi olla kunnon ihminen: tämä ei valehtele vaan puhuu aina totta, on lainkuuliainen, tottelee, suorittaa velvollisuutensa koulussa jne. Kokematon Pinocchio tarvitsee toisinaan Samu Sirkkaa muistuttamaan säännöstöistä, kun välillä puunukkea kutkuttaisi kokeilla lurjumaisempaakin elämäntyyliä – lintsausta, vetelehtimistä, vandalismia, ilkeilyä jne. Elokuvasta ei jää ihmettelemään miksi tietyistä huonoista valinnoista seuraa ikävyyksiä, joista varsinkin Nautintojen saari korostaa velvollisuuksistaan karkaamisen kasvattavan myöhemmästä työtaakasta itkettävän paljon suuremman (aasit).

Vuoden 2022 ”Pinocchio” alkaa myös sillä, että Pinocchiosta voisi tulla henkiinheräämisensä jälkeen oikea poika, mikäli on kunnon ihminen. Tässä versiossa Pinocchio on jo valmiiksi niin kiltti ja viaton, ettei tämä varsinaisesti Samua tarvitsisi ylimääräiseksi muistuttajaksi siitä, mikä olikaan hyvää ja mikää huonoa; eihän Pinocchio nyt oikein missään kohtaa kovinkaan pieleen valitse. Samu kaiken kukkuraksi kehottaa Pinocchiota toimimaan väärin (valehtelemaan) ”Shrek 2:sta” vohkitussa kohtauksessa, jota olisi hankalaa kuvitella vanhempiin versioihin sanomansa puolesta (”älä valehtele, paitsi silloin kun hyödyt siitä”). Puupäisen nukkepojan ei monessakaan kohtaa tarvitse valita toimintatapojaan, sillä tämä on usein olosuhteittensa uhri; kyllähän tämä esim. kouluun menisi, mutta kun opettajat potkivat nuken ulos → josta paremman puutteessa voikin käyttää päivänsä tivolissa, joka ei enää ole kamalien kakaroiden rankaisulaitos vaan…merkillistä bisnestä, jossa ihmiset muuttuvat muuten vaan aasiksi?

Sillä että kantaa valintojensa seuraukset sekä uhrina lillumisessa on erot sen suhteen, kumman miellän mielekkäämmäksi kun aiheena on ”kunnon ihmiseksi kasvaminen”. Tilanteissa lilluminen ei vaadi sinänsä muuta kuin eteenpäin ajelehtimisen, jonka seurauksena on tavallaan johdonmukaista, ettei Pinocchiosta sitten elokuvan lopussa välttämättä tulekaan oikeaa poikaa, ellei sitten katsoja niin halua. Tosin voihan eteenpäin ajelehtimisessakin kasvaa ihmisenä ja oivaltaa asioita, mutta kun tarinassa annetaan mukaan kokonainen Samun hahmo, joka korostaa asioiden keskinäistä punnitsemista, niin tällä tekee vähemmän, jos ajelehtimisenkin kautta kasvaa ihmisenä.

Tiedä sitten, suhtautuvatko ihmiset satuihin nykyisin muutoinkin vanhanaikaisena materiaalina joita on muutettava ajalle ymmärrettävämmiksi, vai ovatko moiset muutokset oletetuille Disney-elokuvien äärelle varttuneille Y-/Z-sukupolville suunnattuja täkyjä (…joilla tarinaa päivitetään näiden ajankuvaa vastaavammaksi) – mielestäni satujen ytimet etiikasta tai joistain elämässä havaittavista piirteistä ovat itsessään ajattomia ajankohdasta toiseen, jolloin näiden ytimien pehmentäminen tai kokonainen kadottaminen tekevät hallaa tarinan yleisterälle. Satujen yleinen kärjistys omaa samaa ideaa kuin satiirin vitsit tai väänteilyt; jos näitä lähtee liikaa hölläämään/pehmentämään, nämä hukkaavat särmänsä.

Vanhassa on siis vara parempi, jos (ajasta muuttumattoman) ydinasian saa sillä kokonaisvaltaisesti paremmin viestitettyä.

”Markkinoijien mielestä olennaiset seikat”: vastaavasti lyhyeksi typistetty luonnehdintani asiasta, joka kumpuaa arvauksistani siitä, mitä arvelen markkinoijien elokuvissaan tavoittelevan. ”Pinocchiosta” sekä joistain muista näkemistäni remake-Disney-elokuvista heräävät tosiaan mielikuvat siitä, kuinka kohdeyleisö tuntuisi olevan lasten sijaan pikemminkin nuoret ja aikuiset, joilla olisi vahvat ja vanhasta tinkimättömät nostalgiapärinät lapsuudessaan näkemistään Disney-piirretyistä. Live-elokuvan olisi tavoiteltava nämä sekä näiden lapset; olisi hyvä tarjota näille vastaava taianomainen kokemus, kuin mitä klassikkopiirretyt tarjosivat aikoinaan ensimmäistä kertaa nähtynä; olla brändin näköinen; vastata kaikesta mitä nostalgiassa voi vaatia…oletettuja tarinapäivityksiä unhoittamatta, mikäli jokin asia vanhassa filmissä faneja tai jotakuta studioheppua sattuu häiritsemään.

Tutun turvallinen, ylipäänsä tuttuus, sekä ennalta-arvattavuus saattaisi sinällään toimia nostalgiannälkäisille, jotka oletetusti odottavatkin näkevänsä samaa vanhaa ja hyväksi havaittua; niinpä esimerkiksi ”Pinocchion” traileri sisältää tunnusmusiikkia myöten kaiken sen, minkä piirretyn nähnyt voikin odottaa; tuttua ja turvallista, jonka puoleen moni kallistuu syömisenkin suhteen – miksei siis elokuvienkin tapauksessa? Vieras ja villi voi olla kiinnostava elämys, mutta tuttu ja turvallinen tarjoaa odotetun veden kielelle – ja monihan pitää vanhasta ja hyvästä ja kallistuu mieluummin sen puoleen kuin ottaa riskin, ja kokeilee versiota johon ei ole niin tottunut. Lisäksi joistain vanhoista asioista on nostalgiankin vuoksi hauska pitää puritaanisesti kiinni mieluummin kuin antaa asialle uusia siipiä.

Myös elokuvan ”Shrek 2:n” Pinocchio-hetki ei voi olla herättämättä ajatuksia siitä, kuinka elokuvassa tavoitellaan tätä kautta kenties tiettyä some-uskottavuutta sillä, kuinka hassuja pääsiäismunia elokuvasta löytyykään (joistain vitseistä puhumattakaan, kuten ”pin-occhiosta”) – pääsiäismunat ovat suosittuja, näitä etsitään mielellään monista peleistä ja leffoista. Arvailut live-elokuvien roolituksista ja into animaatiohahmojen CGI-toteutuksista saattavat lunastaa oletetut odotuksensa leffan trailerissa – ”Pinocchio” on siinä mielessä markkinoitu olennaisesti vastaamaan tietynlaisen kohdeyleisön makua.

Viljelen sanaa ”oletettu” paljon, kun en näistä remake-versioista lopulta tiedä keille nämä ovat, mutta tiettyjä mielikuvia elokuvista ja näiden ympäriltä käyvistä keskusteluista ja mainoksista herää. Jos samat olettamat ovat niitä asioita, joihin remake-tekijöiden on pystytettävä raaminsa, näillä voisi kuvitella ehkä olevan haasteita inspiroitua filmeistään, jos niiltä vaadittaisiin tiukkaa nostalgiaa mutta samalla joitain tekoaikaan sopivia päivityksiä, joilla herättää keskustelua?

…ehkä menen ylianalysoinnin puolelle (hauskaahan se aina), mutta jos siltä tuntuu niin keskustelua saa heittää edelleen eteenpäin – tässä nyt alkajaisiksi joitain ajatuksia.

(Kokeillaan jos rivinvälit tulevat nyt paremmin kuin äskeisessä viestissä…jos eivät, niin siitä lisää kehitysehdotusta ylläpidolle)

Luin pari päivää sitten neurologian professori Oliver Sacksin kirjan “Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita vastaavia mielen arvoituksia” (2010), joka on vastaavanlainen kuin kenties miehen tunnetumpi teos “Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” (1985). Sacks kertoo kirjoissaan tapaamistaan potilaista, joilla on yleensä jokin elämään vaikuttava aivoperäinen vaiva, ja tämän kertomukset vaihtelevat hyvin spesifeistä erikoisuuksista tavanomaisempiin vaivoihin. Tällä on mukava ja miellyttävä tapa kuvailla potilaitaan, joka on vähän kuin sekoitus vanhojen aikojen lääkärikuvaelmia sekä totutumpaa tiedetekstiä.

“Kirjailija joka kadotti kirjaimet” tuntui itselleni kannattavalta valinnalta, koska olen mitä todennäköisemmin lievästi kasvosokea, ja ollut tästä tietoinen aiemminkin. Pystyn kuvittelemaan ihmisten kasvot ja niiden piirteet kyllä mielessäni, muistan hyvin nimet ja niiden mieli-/muistikuvat, ja tunnistan tätä kautta ihmisiä, mutta lievänä ongelmana tuppaa joskus olemaan se, että jos näen jonkun tutun henkilön asiayhteydestään eri ympäristössä, minulta menee minuutti pari ennen kuin tunnistan tätä – luullakseni suhteellisen kauan siis. Esimerkiksi en veljeäni, serkkuani tai vuoden viikoittain nähnyttä työkaveriani tunnistanut heti, kun tapasin näitä yllättävissä paikoissa joissa en näitä odottanut näkeväni. Varsinkin tuo työkaverin tapaus hävetti, kun jäin hänen tervehdyksensä jälkeen ihmettelemään pariksi minuutiksi että ”kuka ihme tuo on, mistä hän tuntee nimeni, missä ollaan tavattu…?” ja vasta äänestä äkkäsin tämän ja koin satojen muistojen palautuvan taas mieleen kuin yhdestä klikkauksesta – työpaikalla tunnistaisin tämän oitis ilman muuta, mutta en paikassa, jossa en häntä osannut odottaa. Hän sattuu olemaan kaikella tavalla niin arkisen, tavallisen ja ”kolmeatoista tusinaan” mahtuvan suomalaisen näköinen (ei spesifejä piirteitä kasvoissa, hiuksissa tai muussakaan tyylissä), että varsinkin hänenkaltaistensa ihmisten tunnistaminen on näistä syistä joskus vielä haastavampaa…mutta vähemmästäkin sitä kokee olonsa jokseenkin vajaa-älyiseksi.

Sacks kirjoittaa kirjassaan omista kokemuksistaan ja havainnoistaan usein perinnöllisestä kasvosokeudesta, joka oli siitä lohdullista luettavaa, että kyseinen ominaisuus oli hänellä vielä paljon pahempana (saattoi esim. tervehtiä peilikuvaansa, luulla toista parrakasta heppua itsekseen, unohtaa välittömästi äsken nähdyt asiakkaansa jne), mutta ei niin pahana, etteikö hän olisi pystynyt sumplimaan elämässä eteenpäin. Lisäksi Sacks mainitsee tutkijoiden havainneen, että yleensäkin kasvosokeuteen kuuluu eräänlainen ”konteksihukkaisuus” eli jos ihmisellä ilmenee kasvosokeutta, on tällä usein myös seuralaisena keskivertoa huonompi suuntavaisto sekä taipumus eksyä tutuissakin ympäristöissä (…tutuilta kuulostavat nämäkin). Se miten tämä kontekstihukkaisuus ja kyky tunnistaa kasvoja linkittyvät toisiinsa kiinnostaisi lisää, jota varten voisi etsiä lisäkirjallisuutta, mutta Sacksillakin oli ihan kiinnostava ja vertaistukea tarjoava pohdiskeluosio tästä. Muutoinkin se, kuinka nopeasti ihmiset muutenkin keskiverrosti muistavat näkemänsä kasvot (jotkut loppuelämänsä ajan kun ovat kerran nähneet, toinen ääripää ei edes sadantuhannen katsomiskerran jälkeen) kiinnostaisi löyhien tunnistuspiuhojen omaavaa.

Onneksi kasvosokeuteni ei ole toistaiseksi kovinkaan usein häirinnyt, ja jotkut tuttuni arvelevat että muotokuvapiirrokseni/karikatyyripiirrokseni hyötyvät ominaisuudesta, koska muistiinpainamisen takia on aina pakko katsella ihmiskasvojen erityispiirteitä/mittasuhteita. Pystyn myös seuraamaan elokuvia sen suuremmitta ongelmitta, paitsi että (poikkeuksena joka vahvistaa säännön) tiettyjen määrätynlaisten kauneusihanteiden takia nykyiset korealaiset elokuvat/sarjat aiheuttavat välillä melkoista päänvaivaa tunnistamisen suhteen, erityisesti naisnäyttelijöiden kanssa, joita kiroan jos hahmojen hiuksetkin ovat samanlaiset (…älkää kysykö, erotanko vielä näitäkin standardoidumpia K-pop-tähtiä toisistaan). Vastaavasti kaiken maailman sometähdet ym. näyttävät omiin silmiini ”kaikki samalta”, jolloin kauneusleikkauskielteisyyteni kumpuaa osin näistä; aitoa naamamateriaa tunnistaisi luonnollisissa mittasuhteissaan huomattavasti muistettavammin kuin samojen mittasuhteiden leikeltyjä vastaavia.

…josta jo nyt lyhyttä komppausta jo mainittuihin asioihin – mitenkäs, tuleeko uudistetulla Tykillä olemaan entisen käyttäjä-osiota, josta näki omat/toisten kommentit ja pisteytykset?