Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Tässä vähän pikaisia ajatuksia viimeisimmistä katseluista, joiden en ole vielä unohtanut tapahtuneen.
Alien Romulus: kaikkien aikojen huonoin Alien, eikä mikään muu pääse edes lähelle. Kyllä tulee Ridley Scottia ikävä kun katselee Fede Alvarezin muuttavan kaiken ultrageneeriseksi teinikauhuksi, jossa nyt vain sattumoisin käytetään Alien-elokuvasarjan tyylisiä maisemia. Hahmot ovat aivan **rseestä eivätkä eroa millään tavalla vaikkapa jostain Eli Rothin parinkymmenen vuoden takaisista splättersläshereistä, enkä muista enää yhdenkään nimeä. joka ikinen alkuperäisestä elokuvasta niin ikimuistoisen tehnyt kohtaus toistetaan, mutta paljon huonommin. Ian Holminkin tekoälykäs resurrectaus lähinnä vain ottaa kupoliin, koska hänenkin osuutensa on revitty originaalista lähes ilman muokkauksia ihan vain siksi, että vanhat fanit voivat huutaa “minä muistan tuon!”. Nostalgiapisteiden epätoivoinen kalastelu ei toimi minuun enää. Alkuperäinen Alien on edelleen lähes täydellinen elokuva, eikä Romulus ole riittävän hyvä nuolemaan mutaa sen jalkapohjista.
Furiosa: Kelpo toimintapläjäys, joka osoittaa, että silläkin genrellä on vielä joku pieni toivonpilkahdus jäljellä. Onneksi Millerin Yki jaksoi vielä ohjata, sillä joku Federer Alvarino olisi varmasti tehnyt tästäkin säälittävän kollaasin jokaisesta vanhoissa Mäxeissä käytetyistä jipoista. Chris Hemsworthin hahmo on liian yliampuva eikä tee pienintäkään vaikutusta, mutta muuten viihdyin hyvin.
Kuolleet lehdet: Hyvää Kaurismäkeä, mutta liian samanlainen kuin edeltäjänsä. Ei nouse oikein millään osa-alueella vaikkapa karkaavien pilvien tasolle. Se järjetön katseluennätysten rikkominen ja menestys johtui siitä, että kansa halusi lisää Kaurismäkeä, eikä siitä että tämä olisi mullistavan mestarillinen elokuva. Almalle ja Jussille tosin täydet pisteet eikä yhtään vähempää.
Pidä huivista kiinni Tatjana: Vanhempaa Aki Kaurismäkeä, jota on hauska katsella, mutta josta puuttuu merkitys. Tässä on aika vahvaa välityön makua, mutta tylsää ei silti ollut sekuntiakaan. Mato Valtosen pakkomielteinen kahvinkittaus ja Elina Salon mukanaolo riittävät minulle.
Leningrad Cowboys Meet Moses sekä Total Balalaika Show: Leningrad Cowboysin ensimmäinen elokuva Go America on yksi hauskimmista ja viihdyttävimmistä asioista mitä missään taiteenmuodossa on koskaan julkaistu, mutta jatko-osaa katsellessa en oikein saanut mistään kiinni. Kaikki meni ohi. Huumori ei iskenyt, musiikki ei kai myöskään iskenyt, eikä homma missään vaiheessa oikein lähtenyt käyntiin. Balalaika Show sen sijaan on spektaakkelimainen live-show, jossa juonista ja muista ei tarvitse välittää. Mato Valtosen muistelmateosta lukeneena ja albumiversiota kuunnelleena tiedän, että hyvin, hyvin moni cover-biisi jäi tästä filmiversiosta lupa-asioista johtuen puuttumaan, mutta dokumenttina ainutlaatuisesta ilmiöstä tämä toimii mainiosti. Lisäksi nyt kolkyt vuotta myöhemmin voimme todeta, että kaikki pienetkin ryssäsympatiat mitä tästä kaikesta syntyi, olivat aiheettomia.
Kaivo: Laadukas kotimainen draama ysäriltä, jota joku sivusto mainosti sanoilla “Nyt Yle Areenassa: kaikkien aikojen rankoin, synkin, masentavin, brutaalein ja kammottavin kotimainen elokuva kautta aikojen” – tai ainakin jotain sinne päin. Jos olisin tiennyt elokuvasta ilman kyseistä uutista, olisin katsonut sen muutenkin, sillä tiesin jo ennen katselua tuon kuvailun olevan liioittelua. Kyseessä on kuitenkin taitavasti toteutettu, epämiellyttävä kertomus ysikytluvun alkupuolelta, jolloin suomalainen elokuva oli rajuimmillaan. Ei tässä päitä räjäytellä haulikolla Routasydämen tyyliin, mutta hymy hyytyy sitäkin nopeammin.
Futuresport: Ihastuttavan idioottimainen ja parinkympin pudjetilla luotu TV-elokuva tulevaisuuden urheilulajista… joka on vähemmän mielenkiintoista kuin ristinollaturnaukset. Dean Cain on mainio näyttelijä ja riittää syyksi katsomiseen. Wesley Snipes vetää jamaika-aksentilla ja… noh, niin.
Blair Witch Project: En muista oliko tästäkin joku uusinta, mutta tarkoitan tässä nyt alkuperäistä. Tulipa vihdoinkin katsastettua tämä omanlaisensa kauhuklassikko, ja koska kyseessä on jo tässä vaiheessa vanha elokuva, voidaan jälleen todeta kaiken olleen ennen paremmin. Tämä elokuva on aidosti, vilpittömästi, ja liioittelematta todella ahdistava. Ahdistavinta siinä on kuitenkin se, kuinka en voinut sitä katsellessa lakata ajattelemasta nykykauhun olevan aivan sanoinkuvaamattoman heikossa tilassa.
The Exorcist: Believer: Aah, The Exorcist. Täydellisin esimerkki “täydellisestä” elokuvasta. William-veljesten Blattyn ja Friedkinin suurella sydämellä, rakkaudella ja intohimolla luoma taideteos, jota ei voi ylittää, ja jota ei kannata yrittää ylittää. Lukemattomien katselukertojen jälkeen löydän tästä jokaisella kerralla noin kymmenen uutta yksityiskohtaa, jotka niinsanotusti muuttavat kaiken. “Kuinka voimme pilata kaiken tämän?”, kysyi 2020-luvun elokuvantekijä, johon toinen vastasi “no muuttamalla sen ultrageneeriseksi, sieluttomaksi, muoviseksi teinikauhuksi”, ja aloitti käsikirjoituksen työstämisen. Kaksi päivää myöhemmin elokuva oli valmis, ja lopputuloksena oli ultrageneeristä teinikauhua, joka kopioi jokaisen alkuperäisestä elokuvasta ikimuistoisen tehneen kohtauksen, mutta tekee sen todella paljon huonommin. Ellen Burstyn on saatu mukaan toistamaan roolinsa, enkä voi v*ttu uskoa, mitä hänelle kehdataan tehdä.
En silti pidä “Uskojaa” kaikin tavoin kehdona elokuvana. Hahmot, dialogit ja tarinan pääpiirteet ovat itse asiassa ihan kelvossa kunnossa. Näyttelijät tekevät ihan mallikasta työtä siloin, kun saavat näytellä. Eli kaikesssa muussa, kuin itse kauhukohtauksissa. Kauhukohtaukset ovat aivan **rseestä, lähes kaikki muu on ihan jees. Ei mullistavaa, mutta ihan jees.The Panic in Needle Park: Yllämainitun Eksorsistin kahdeksaskymmenesviides katselukerta sai minut ottamaan selvää, missä muissa leffoissa voi nähdä siinä häkellyttävän voimakkaan rooltyön tehneen Kitty Winnin, ja vastaukseksi sain tämän: 70-luvun alun paskaiseen nistivaltakuntaan nimeltä New York City sijoittuva kurjuuskertomus. Katselusta on sen verran aikaa, että elokuvan sisältö on pitkälti unohtunut, mutta katsomieni huumeaihesten elokuvien parhaimmistoon tämä kyllä yltää. Katselemassani versiossa ei muistaakseni ollut lainkaan tekstityksiä, mikä koituu ongelmaksi monessa 70-luvun alun meluisassa kaupunkikuvauksessa, joiden äänitysteknologia ei vielä mahdollistanut myöhempien aikojen selkeämpää dialogia. Tämän saman ongelman koin mm. samantyylisissä The Seven-Upsissa ja Mean Streetsissa.
Twister: Ennen kuin edes tiesin uuden Twisterin olevan tulossa, katsoin alkuperäisen ihan sattumalta. Yllätyin lievästi huomatessani, että tässä on muutakin sisältöä kuin kaiken tuhoutuminen huikeiden erikoistehosteiden siivittämänä – vaikka kyllä siitäkin saadaan ihan riittävästi nauttia. Parasta sisältöä tässä on ehdottomasti pää- ja sivuhenkilöt, joista on mahdoton olla pitämättä. Tehosteet ja ryminä ovat sivuosassa, ja olisin rehellisesti sanottuna pärjännyt ilman niitä. Bill Paxton on tässä tuttuun tapaansa enemmän kuin täydellinen.
Event Horizon: Vähän kuin Alien, muttei kuitenkaan Alien. Hiton viihdyttävää ja herkullisen veristä avaruushorroria viihdepläjäyselokuvien aliarvostetulta mestarilta, Paul W.S. Andersonilta.
The Meg 2: Jason Stathamin uusintaottelu merten jättiläistä vastaan on hattaran makuista viihdehöttöä, jolle on loppupeleissä aika vaikea olla vihainen. Tarkoitan nimenomaan loppupäässä, sillä tämä elokuva lähes pilattiin täysin ala-arvoisilla ihmisroistoilla, joille en toivonut kuolemaa heidän ilkeiden tekojensa, vaan sisällöllisen huonouden takia. Silloin kun päästiin sekoilemaan meren alla kauhistuttavien eläinten kanssa, oli hauskaa, ja osa hahmoistakin on aikamoisen rakastettavia.
Noin neljän vuoden tauon jälkeen aion vihdoinkin puhua jälleen “viimeisimmistä” levyhankinnoista – eli tässä tapauksessa kesästä 2020 eteenpäin. Erityispainotus on kotimaisella tuotannolla sekä vinyylilevyillä, koska seedeitä on tullut aivan liian monta mainittavaksi.
Sleepy Sleepers:
“Sinulle äiti” (1975): Ostin ensimmäiset liipparilevyni jo yhdeksän vuotta sitten (Metsäratio & Levyraati -tuplapakkaus), mutta en innostunut niistä silloin ja ne jäivät vuosien ajaksi vähälle kuuntelulle. Syynä on se, että minulla oli hyvin pitkä periodi jonka aikana en juuri arvostanut huumorimusiikkia. Joskus vuoden 22 aikana tähän tuli kuitenkin muutos, kun päätin kuunnella striimipalvelusta liippareiden Sinulle äiti -debyyttialbumin. Tämä kuuntelu muutti kaiken ja yhtye on siitä asti ollut helposti kolmen eniten kuuntelemani joukossa. Debyyttialbumina tämä on yksi kovimmista koskaan ja sisältää sopivassa suhteessa erinomaisia biisejä sekä järjetöntä hulluttelua. Uriah Heep -parodia “Pihipoika” on parhaita esimerkkejä yhtyeen hävyttömämmästä osastosta, kun taas vaikkapa kovia kokevasta miehestä kertova “Väinö” edustaa sliipareita parhaimmillaan. Kaikenlaista ryönää sekaisin heittelevä kollaasimainen kansikuva viimeistelee viihdyttävän paketin sekä edestä että takaa. Tämä on yksi LP-kokoelmani helmistä, mutta Mato Valtosen (erittäin mielenkiintoisessa) muistelmakirjassa on maininta avattavista kansista, eikä tässä meikäläisen painoksessa mitään sellaista valitettavasti ole. Jos jollakin on tietämystä avattavista kansista, niin kertokaa toki.“Takaisin karjalaan” (1977): Kolmas sliippari-LP tarjoaa mieletöntä sekoilua 50-luvun rokkia että ajankohtaista punk-henkeä yhdistelemällä. Karjalan palauttamiseen liittyvät vaatimukset levy-yhtiö enimmäkseen sensuroi, mutta ei tätä albumia voi liiallisesta siisteydestä silti syyttää. Soundien rosoisuus, hullut ideat, Heinäsirkan hullut laulusuoritukset ja spontaani ilmaisu tekevät tästä albumista todellisen kokemuksen, jolta en ole juuri lainkaan kuunnellut yksittäisiä biisejä, vaan aina koko teoksen yhtenä pötkönä. Sinulle äidin tavoin yksi kokoelmani tärkeimmistä palasista, erityisesti sisällä olevan kuvakollaasi- ja tekijätietolapun vuoksi.
“In the Rio”, “Voikkaa ja huikkaa” sekä “Turakaisten paratiisi”: Kolme 80-luvun sliippari-LP:tä. Uuden innostuksen myötä olen alkanut pitää “Levyraatia” suorastaan mestariteoksena, ja “In the Rio” jatkaa sen linjaa huikeilla biiseillä ja hauskoilla väliörvellyksillä. Siinä on myös niin paljon viihdyttävää kuvamateriaalia bändin sponsoreilla rahoitetulta Rion matkalta, että LP:n omistaminen on suorastaan siunaus. Kouluaiheinen “Voikkaa ja huikkaa” sekä käyttämästäni striimipalvelusta löytymätön “Turakaisten paratiisi” täydentävät tämänhetkisen Sleepy Sleepers -vinyylilevyjen kokoelman, joka toivottavasti tulee vielä kasvamaan. Erityisesti himoitsen mestarillista The Mopott Show’ta.
Lisäksi käytettynä CD:nä löytyi kakkosalbumi “Livet I Bordell”. Yhtyeen itsensä mielestä tässä oli välityön makua, ja sanoituksetkin piti tehdä uusiksi viime hetkellä, mutta meikäläiselle maistuu oikein hyvin. Aivan päätöntä hulluttelua. Tällä albumilla päästeli höyryjä mm. rumpali-vokalistina toiminut Markus Heikkerö. Hän soitti aikoinaan myös Haikara -progebändissä, jonka kahden ensimmäisen albumin uusintapainokset ostin myös muutama vuosi sitten. Käykääpä myös tsekkaamassa miehen kuvataidetta.
500 KG Lihaa:
“Akvaario” (1988): Erikoisella nimellä varustettu orkesteri on jokseenkin outo tapaus suomirockin maailmassa. Enimmäkseen vanhoista runoista sanoituksensa poimivan bändin musiikki kuulostaa ihastuttavan kaoottiselta, vaikka siinä ei juuri huudeta ja räyhätä. Mariitta Kuulan vaikeasti kuvailtava laulutyyli on näillä vanhemmilla levyillä varmasti joillekin liikaa (minkä ymmärrän oikein hyvin), mutta itse olen suuri fani ja arvostan sitä, että kukaan tietämäni laulaja ei kuulosta edes etäisesti samankaltaiselta. Muutama vuosi myöhemmin soolouralle lähtenyt lauluntekijä on mielestäni yksi maamme parhaista, ja erityisesti “Valo ota vastaan” -albumi ysäriltä on todella koukuttavaa kamaa.
500 kilossa mukana alusta asti oli myös Röyhkän Kauko, yksi pitkäaikaisista suosikkiartisteistani. Akvaario -LP:n lisäksi myös kaksi CD:tä bändiltä olen onnistunut hankkimaan: vanhoja äänityksiä sisältävä kokoelma, sekä vuoden 2007 “paluulevy” “Nuori mies”, joka taitaa olla yhtyettä parhaimmillaan.Noitalinna Huraa!
“Kalan silmä” (1988) + koko tuotanto: Tässä on yksi niistä lukuisista kymmenistä kotimaisista artisteista, joiden nimi on ollut tuttu jo ties kuinka kauan, mutta joita vasta striimipalvelun aktiivikäytön myötä tajusin alkaa kuuntelemaan. Laitoin yhtyeen kaikki neljä pitkäsoittoa putkeen soimaan ja se oli menoa sitten. Ensimmäinen albumi oli vahva näyttö heidän voittamattomasta omaperäisyydestään, mutta “Kalan silmällä” mennään todella vahvasti mestariteososaston puolelle. Rokille epätyypillinen soitinvalikoima, satukirjamaiset sanoitukset ja studiotaialla huippuunsa hiotun viimeistelyn välttäminen tekevät yhtyeen musiikista aivan vastustamatonta. Bändin jäsenistä kukaan ei varmaan pärjäisi television pinnallisissa laulukilpailuissa, ja sekin vain lisää viehtätystä.
Kalan silmä -vinyylilevy sekä pitkän tauon jälkeen levytetty vuoden 2017 EP olivat hyvä alku, mutta jokainen hetki ilman yhtyeen muuta tuotantoa levymuodossa oli tuskaa. Muutama kuukausi myöhemmin onneksi sain hankittua kaikki neljä pitkäsoittoa sekä läjän bonusraitoja yhteen paketoivan CD-kokoelman – ja sain huokaista helpotuksesta. Suoratoistossa minua jatkuvasti ahdistaa se, että mikä tahansa materiaali voi hetkenä minä hyvänsä poistua valikoimista mistä syystä tahansa.Dingo:
“Kerjäläisten valtakunta” ja “Pyhä Klaani” (1985-86): Ennen sitä kohtalokasta hetkeä jolloin päätin kuunnella Dingon kolme ensimmäistä albumia putkeen, suhtautumiseni yhtyettä kohtaan oli välinpitämätöntä. Tiedän mistä se johtui: Nahkatakkisesta tytöstä ja Autiotalosta, yhtyeen suurimpiin kuuluvista hiteistä, joita olen aina pitänyt ja joita edelleen pidän melko kehnoina. Jos olisin kuullut Pyhä klaani -albumin vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten, olisin ollut Dingo-fani jo kaksikymmentä vuotta. Tuolla kolmannella pitkäsoitollaan bändin sävellysten, sanoitusten ja esitysten taso nousi aivan huikean korkealle, ja se on täynnä absoluuttisen mahtavia biisejä. Kaksi aiempaa eivät kuitenkaan kovin vahvasti kalpene sen rinnalla, sillä paljon hyvää niiltäkin löytyy. Valtakunnalta löytyvä Kirjoitan on mestariteos, ja debyyttialbumi on enimmäkseen varsin vahva kokonaisuus. Upean kolmosalbumin jälkeen Dingo poistui levytyskuvoista Neumannin jatkaessa sooloartistina, mutta pitkän tauon jälkeen tehty “Via Finlandia” on mielestäni erinomainen tuotos, jonka ehdottomasti ostaisin, jos näkisin. Dingo rokkaa.22-Pistepirkko:
(1989 – 2022) Tämäkin yhtye oli noin kahden vuosikymmenen ajan minulle vain nimeltään tuttu, kunnes sattumalta “erehdyin” kuuntelemaan heitä etsiessäni sopivia keikkoja joilla käväistä. Laitoin “Big Lupu” -albumin avausraidan soimaan ja parikymmentä sekuntia myöhemmin olin yhtyeen fani. Äärimmäisen omaperäistä musiikkia erikoisilla vokaaleilla, sirkusmaisilla urkusoundeilla ja usein kunnon autotallirockin hengessä. Ysärin ja kakstuhattaluvun vaihteessa bändi kokeili konemaisempaa ilmaisua, ja sekin toimi pirun hyvin. Näin vahvasta tuotannosta on hankala poimia suosikkia, mutta Big Lupu on itseäni eniten koukuttanut albumi ja sen avausraita lienee edelleen kaikkein kiehtovin. Käväisin myös heidän keikallaan, ja kivaa oli.Mikko Alatalo – “Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin)” sekä “Eläimiä suomalaismetsissä” (1980-81): edellä mainittu on erikoinen livelevy, jolla ei ole aiemmilta levyiltä tuttuja hittejä, vaan ainutlaatuisia huumori- ja yhteiskuntakritiikkiralleja sekä muutama Alatalolle harvinainen lainabiisi. Jälkimmäisenä mainittu puolestaan on artistin ensimmäinen (muttei viimeinen) lapsille ja lapsenmielisille suunnattu albumi, ja meno on sen mukaista. Biisejä ovat mm. Nakke Nakuttaja, Reijo Rotta, Mummoni ja moukarinheitto sekä hitiksi muodostunut Känkkäränkkä. Eli kovaa kamaa kerrassaan.
Baccara – “Baccara” (1977): espanjalaisten eurodiskokaunottarien debyyttiä myytiin täälläpäin kuulemma aivan perhanasti, mutta silti minulla kesti viisi vuotta vinyylikeräilyä ennen kuin sen ensi kertaa myytävänä näin. Eipä tarvinut ostamista miettiä, sillä tiesin tämän olevan laatutavaraa. Jessöör-megahitin lisäksi ainakin Cara Mia on aivan hyytävän hyvä biisi.
Sabrina – “Sabrina” (1987): kymmenen vuotta myöhemmin debyyttinsä julkaissut italialainen Sabrina on yksi kasarin kovimmista “povipommeista”, ja kansikuva riittikin aivan mainiosti syyksi tämän ostoon. On tällä ihan kivoja biisejäkin, mutta B-puoli kuluu enimmäkseen pöljien coverien merkeissä. Ja nyt ollaan todellakin korkeakulttuurin äärellä, sillä A-puolella on sekä Hot Girl – että Sexy Girl -nimiset biisit.
Lipps Inc. – “Mouth to Mouth” (1980): tämä lätty sisältää tyylikästä kansitaidetta sekä diskoaikakauden suuriin klassikoihin kuuluvan Funkytown -piipitysrallatuksen. Mainio biisi, mutta seuraavana kuultava All Night Dancing on vielä parempi. Tällä on vain neljä pitkää raitaa useamman lyhyen sijaan.
Diana Ross – “Diana” (1980): legendaarisen laulajan itseeni kovimmin kolahtanut albumi on tämä. Chic -mies Nile Rodgersin mukanaolo kuuluu vahvana diskohenkisyytenä, mutta sieluakaan ei unohdettu. Minuutin kestäneen tutkintatyön perusteella tämä näyttäisi olevan artistin viimeinen Motown -yhtiön julkaisu. Kaksi muuta artistin keikkoa on löytynyt myös hyllylle.
Barry Manilow – “Tryin’ to get the Feeling” (1975): Copacabaanoista, Mändeistä ja muista hiteistä tunnetun pianomiehen kolmas albumi on Bärriä melkein barhaimmillaan. Avausraita on suorastaan eeppinen ja kansikuva mitä tyylikkäin. Peräti kolme muuta Manilouta olen samalta kirpparilta löytänyt, mutta en valitettavasti hänen parasta albumia “Even Now”. Sen kun perhana käsiini saisin…
Eiköhän tämä riitä tältä erää. Jatkoa saatta tulla.
Aikakoneen debyyttialbumihan se tuossa taas käytettynä cd:nä pauhaa. Jälleen kerran. Tämän kuuntelusta on tullut lähes pakollinen toiminto kerran viikossa siitä asti kun sen ostin. Parin vuoden aikana “elämäni mullistaneiden” albumeiden määrä on valtava, mutta tämä on ehkä vaarallisimmin koukuttanut. Pelkkää killeriä eikä yhtään filleriä. Lähipäivinä luvassa lisää musiikkipölinöitä – pysykää siis kanavalla.
